Avioero

Me elämme maailmassa, jossa koko avioliittokäsite on uhattuna ja avioero on arkipäivää.

Käsitys, jonka mukaan yhteiskunta pyrkii vakaasti säilyttämään avioliiton yhteisen edun vuoksi samoin kuin avioparin ja heidän lastensa edun vuoksi, on monien mielessä korvattu ajatuksella siitä, että avioliitto on pelkästään kahden siihen sitoutuneen aikuisen välinen suhde, joka voidaan purkaa kumman tahansa niin halutessa.¹

Maissa, joissa ei ole ollut avioerolakia, on hyväksytty sellainen, ja useimmat maat, joissa avioero on sallittu, ovat helpottaneet sen saamista. Nykyisten avioeroa koskevien lakien perusteella, jolloin syyllistä tai syytä erolle ei etsitä, voi valitettavasti olla helpompaa katkaista aviosuhde epämieluisan puolison kanssa kuin työsuhde epämieluisan työntekijän kanssa. Jotkut jopa kutsuvat ensimmäistä avioliittoa ”ensiliitoksi”, samaan tapaan kuin pientä ensiasuntoa, jossa asutaan vähän aikaa ennen siirtymistä eteenpäin.

Sen näkemyksen heikentymisellä, että avioliitto on kestävä ja kallisarvoinen, on kauaskantoiset seuraukset. Jotkut nuoret kaihtavat avioliittoa omien vanhempiensa avioeron tai sellaisen yleisen mielipiteen vaikutuksesta, että avioliitto on jalassa oleva pallokahle, joka estää itsensä toteuttamisen. Monet, jotka solmivat avioliiton kuitenkaan sitoutumatta siihen täysin, ovat valmiita lähtemään pois ensimmäisen vakavan haasteen ilmaantuessa.

Nykyajan profeetat sitä vastoin ovat varoittaneet, että avioliiton pitäminen ”pelkästään sellaisena sopimuksena, jonka voi solmia – – jonkin – – päähänpiston johdosta – – ja purkaa ensimmäisen vastoinkäymisen – – ilmaantuessa, on ankaran tuomion ansaitseva rikos”, varsinkin, kun lapset joutuvat kärsimään.²

Muinaisina aikoina ja vieläkin heimolakien alaisuudessa joissakin maissa, missä meillä on nykyisin jäseniä, miehillä on valta ottaa ero vaimostaan mistä tahansa vähäpätöisestä syystä. Vapahtaja ei hyväksynyt tällaista naisten epäoikeudenmukaista sortamista vaan julisti:

”Mooses antoi teille luvan hylätä vaimonne, koska te olette niin kovasydämisiä. Mutta alun perin ei ollut niin.

Minä sanon teille: se, joka hylkää vaimonsa muun syyn kuin haureuden tähden ja menee naimisiin toisen kanssa, tekee aviorikoksen. [Aviorikoksen tekee myös se, joka nai miehensä hylkäämän naisen.]” (Matt. 19:8–9.)

Korotukseen vaadittavassa avioliitossa – kestoltaan iankaikkisessa ja piirteiltään jumalallisessa – avioeroa ei pidetä vaihtoehtona. Avioparit vihitään Herran temppeleissä koko iankaikkisuudeksi. Mutta jotkin avioliitot eivät etene kohti tuota ihannetta. ”Koska [olemme] niin kovasydämisiä”, Herra ei tällä hetkellä sovita käytäntöön tämän selestisen periaatteen seurauksia. Hän sallii eronneiden henkilöiden mennä uudelleen naimisiin ilman moraalittomuuden tahraa, joka on määritelty korkeammassa laissa. Jollei eronnut jäsen ole syyllistynyt vakaviin rikkomuksiin, hän voi tulla kelvolliseksi saamaan temppelisuosituksen samojen kelvollisuuden tasovaatimusten perusteella, jotka pätevät muihin jäseniin.

Kirkossa on monia hyviä jäseniä, jotka ovat eronneet. Puhun ensin heille. Tiedämme, että monet teistä ovat viattomia uhreja – jäseniä, joiden entinen puoliso rikkoi jatkuvasti pyhiä liittoja, hylkäsi puolisonsa tai kieltäytyi pitkään aikaan täyttämästä aviovelvollisuuksia. Jäsenillä, jotka ovat kokeneet tällaisia väärinkäytöksiä, on ensi käden tietoa olosuhteista, jotka ovat pahempia kuin avioero.

Kun avioliitto on kuollut eikä sen elpymisestä ole toivoa, on tarpeen olla keino purkaa se. Näin esimerkkejä tästä Filippiineillä. Kaksi päivää temppeliavioliiton solmimisen jälkeen mies jätti nuoren vaimonsa, eikä hänestä ole kuultu mitään yli 10 vuoteen. Naimisissa oleva nainen lähti pois ja hankki avioeron ulkomailla, mutta hänen miehensä, joka jäi kotimaahan, on edelleen naimisissa Filippiinien lain mukaan. Koska tuossa maassa ei ole avioeroa koskevaa säännöstä, näillä viattomilla hylkäämisen uhreilla ei ole keinoa vaihtaa siviilisäätyään ja jatkaa elämäänsä eteenpäin.

Tiedämme, että jotkut muistelevat avioeroaan ja katuvat omaa osittaista tai pääasiallista syyllisyyttään välien rikkoutumiseen. Kaikki, jotka ovat kokeneet avioeron, tuntevat sen tuskan ja tarvitsevat sovituksen aikaansaamaa parantavaa voimaa ja toivoa. Tämä parantava voima ja toivo ovat heitä ja myös heidän lapsiaan varten.

Nyt puhun naimisissa oleville jäsenille, erityisesti niille, jotka mahdollisesti harkitsevat avioeroa.

Kehotan voimakkaasti teitä ja niitä, jotka neuvovat teitä, kohtaamaan rohkeasti sen tosiasian, että suurimpaan osaan avio-ongelmista ratkaisuna ei ole avioero vaan parannuksenteko. Usein syynä ei ole yhteensopimattomuus vaan itsekkyys. Ensimmäinen askel ei ole eroaminen vaan henkilökohtainen muuttuminen. Avioero ei ole kaikkiin tarkoituksiin sopiva ratkaisu, ja se aiheuttaa usein pitkäaikaista ja syvää murhetta. Laajassa kansainvälisessä tutkimuksessa onnellisuuden tasosta ennen elämän merkittävimpiä tapahtumia ja niiden jälkeen todettiin, että keskimäärin ihmiset onnistuivat saavuttamaan onnellisuuden tasonsa paljon paremmin puolison kuoleman kuin avioeron jälkeen.³ Puolisot, jotka toivovat avioeron selvittävän ristiriidat, huomaavat sen usein pahentavan niitä, sillä avioerosta koituvat sotkut – erityisesti, jos on lapsia – synnyttävät uusia ristiriitoja.

Ajatelkaa ensin lapsia. Koska avioero erottaa lasten edut vanhempien eduista, lapset ovat sen ensisijaisia uhreja. Perhe-elämän tutkijat kertovat meille, että merkittävin syy nykyiseen lasten hyvinvoinnin heikkenemiseen on nykyinen avioliiton heikkeneminen, sillä perheen epävakaus vähentää vanhempien panostusta lapsiin.⁴ Tiedämme, että avioeron jälkeen yksinhuoltajien kodeissa varttuneet lapset ovat paljon suuremmassa vaarassa käyttää huumeita ja alkoholia, harjoittaa vapaita sukupuolisuhteita, menestyä heikosti koulussa ja joutua monin tavoin kaltoin kohdelluiksi.

Avioparin, jolla on vakavia ongelmia avioliitossaan, tulisi puhua piispansa kanssa. Herran tuomarina hän antaa neuvoja ja soveltaa ehkä kirkkokuria, mikä saattaa johtaa parantumiseen.

Piispat eivät neuvo jäseniä eroamaan puolisostaan, mutta he voivat auttaa jäseniä näiden tekemien päätösten seurausten suhteen. Herran laissa avioliitto on ihmiselämän tavoin kallisarvoinen, elävä asia. Jos ruumiimme on sairas, me pyrimme parantamaan sen. Me emme anna periksi. Jos on toiveita elämästä, me tavoittelemme parantumista yhä uudelleen. Saman pitäisi päteä avioliittoomme, ja jos me etsimme Herraa, Hän auttaa meitä ja parantaa meidät.

Myöhempien aikojen pyhiin kuuluvien puolisoiden tulisi tehdä kaikki voitavansa suojellakseen avioliittoaan. Heidän tulisi seurata huhtikuun 2007 Liahonassa olevan ensimmäisen presidenttikunnan sanoman neuvoja avioliiton rikastamisesta.⁵ Voidakseen välttää niin kutsuttua ”yhteensopimattomuutta” puolisoiden tulisi olla parhaita ystäviä, hyväntahtoisia ja huomaavaisia, herkkiä ymmärtämään toistensa tarpeet ja pyrkiä aina tekemään toisensa onnellisiksi. Heidän tulisi olla tovereita perheen raha-asioissa ja työskennellä yhdessä säädelläkseen mielihalujaan ajallisissa asioissa.

Tietenkin voi olla aikoja, jolloin toinen puoliso ei vastaa odotuksia ja toinen loukkaantuu syvästi ja tuntee tuskaa. Kun niin tapahtuu, sen, joka on kokenut vääryyttä, tulisi verrata senhetkisiä pettymyksiään aikaisempaan hyvään sekä valoisampiin tulevaisuudennäkymiin.

Älkää kerätkö mieleenne menneitä vääryyksiä miettien niitä yhä uudelleen. Aviopuolisoiden välisessä suhteessa katkeroituminen on tuhoisaa, anteeksianto jumalallista (ks. OL 64:9–10). Anokaa Herran Hengen opastusta antaaksenne vääryydet anteeksi (kuten presidentti Faust on juuri opettanut meille niin erinomaisesti), voittaaksenne virheet ja vahvistaaksenne suhdettanne.

Jos olette jo vajonneet nimellisen avioliiton alhaiseen tilaan, liittäkää kätenne yhteen, polvistukaa yhdessä ja anokaa rukouksessa apua ja sovituksen parantavaa voimaa. Nöyrät ja yhteiset rukouksenne vievät teidät lähemmäksi Herraa ja toinen toistanne ja auttavat teitä raskaassa nousussa takaisin sopusointuun avioliitossa.

Tarkastelkaa näitä sellaisen viisaan piispan havaintoja, jolla on erittäin paljon kokemusta avioliitto-ongelmaisten jäsenten neuvonnasta. Puhuessaan niistä, jotka lopulta erosivat, hän sanoi:

”Yleisesti ottaen jokainen aviopari tai yksilö sanoi, että he käsittivät, ettei avioero ollut hyvä asia, mutta he kaikki väittivät, että heidän tilanteensa oli poikkeustapaus.

Yleisesti ottaen he keskittyivät puolison virheisiin eivätkä juurikaan nähneet syytä omassa käyttäytymisessään. Kommunikointi oli näivettynyt.

Yleisesti ottaen he ajattelivat mennyttä eivätkä olleet halukkaita jättämään aiemman käytöksen painolastia tien varteen ja jatkamaan eteenpäin.

Joissakin tapauksissa asiaan liittyi vakavia syntejä, mutta useimmiten puolisot olivat vain ’lakanneet olemasta rakastuneita’ ja sanoivat: ’Mieheni ei enää tyydytä tarpeitani’ tai ’Vaimoni on muuttunut’.

Kaikki olivat huolissaan lapsiin kohdistuvista seurauksista, mutta päätelmä oli aina, että ’heidän kannaltaan on huonompi, että me pysymme yhdessä ja riitelemme’.”

Sitä vastoin ne puolisot, jotka noudattivat tämän piispan neuvoja ja pysyivät yhdessä, pystyivät tekemään avioliitostaan entistä vahvemman. Tämä lopputulos sai alkunsa heidän yhteisestä sitoutumisestaan pitää käskyt, pysyä aktiivisina kirkossa, lukea pyhiä kirjoituksia, rukoilla ja työskennellä omien heikkouksiensa voittamiseksi. He ”tunnustivat sovituksen merkityksen ja voiman puolisonsa ja itsensä hyväksi” ja ”he olivat kärsivällisiä ja halukkaita yrittämään yhä uudelleen”. Tämä piispa kertoi, että kun avioparit, joita hän neuvoi, tekivät nämä asiat ja tekivät parannusta ja työtä pelastaakseen avioliittonsa, ”parantumista tapahtui aina”.

Edes niiden, joiden mielestä puoliso on ainoa syyllinen, ei tulisi toimia hätiköiden. Eräässä tutkimuksessa ei havaittu mitään todisteita siitä, ”että avio- tai asumusero olisi yleensä tehnyt aikuisista onnellisempia kuin pysyminen onnettomassa avioliitossa. Niistä aikuisista, jotka elivät onnettomassa avioliitossa mutta jotka välttivät avioeron, kaksi kolmesta kertoi viisi vuotta myöhemmin, että hänen avioliittonsa oli onnellinen.”⁶ Eräs nainen, joka jatkoi sinnikkäästi sietämättömässä avioliitossa vuosien ajan, kunnes lapset olivat kasvaneet, selitti: ”Avioliitossamme oli kolme osapuolta – mieheni, minä ja Herra. Sanoin itselleni, että jos kaksi meistä jatkaisi hellittämättä, me pystyisimme pitämään sen koossa.”

Näissä esimerkeissä ilmaistu toivon voima palkitaan toisinaan parannuksenteolla ja muutoksella parempaan päin mutta toisinaan ei. Henkilökohtaiset olosuhteet vaihtelevat suuresti. Me emme voi kontrolloida toisten valintoja emmekä ole vastuussa niistä silloinkaan, kun ne vaikuttavat meihin niin tuskallisesti. Olen vakuuttunut siitä, että Herra rakastaa ja siunaa aviomiehiä ja vaimoja, jotka yrittävät rakastaen auttaa puolisoaan, joka kamppailee sellaisten vaikeiden ongelmien kanssa kuten pornografia tai muu riippuvuutta aiheuttava käyttäytyminen tai lapsuuden kaltoinkohtelun pitkäaikaiset seuraukset.

Olipa tulos mikä tahansa ja olivatpa kokemuksenne kuinka vaikeita tahansa, teille on annettu lupaus, ettei teiltä pidätetä iankaikkisen perhesuhteen siunauksia, jos te rakastatte Herraa, pidätte Hänen käskynsä ja yksinkertaisesti teette parhaanne. Kun nuori Jaakob kärsi ”ahdinkoja ja paljon murhetta” muiden perheenjäsenten tekojen tähden, Lehi-isä rohkaisi häntä: ”Tunnet Jumalan suuruuden, ja hän on pyhittävä ahdinkosi sinun hyväksesi” (2. Nefi 2:2). Samalla tavoin apostoli Paavali vakuutti meille, että ”kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa” (Room. 8:28).

Puhun lopuksi lyhyesti niille, jotka harkitsevat avioliittoa. Paras tapa välttää avioero uskottomasta, väkivaltaisesta tai tukea antamattomasta puolisosta on välttää avioliitto sellaisen henkilön kanssa. Jos haluatte solmia hyvän avioliiton, ottakaa asioista tarkka selko. Seurustelu, jossa ”hengaillaan” tai vaihdetaan tietoja Internetin kautta, ei ole riittävä perusta avioliitolle. Tulee käydä treffeillä, joita seuraa huolellinen, syvällinen ja perinpohjainen seurusteluaika. Tulee olla runsaasti tilaisuuksia havainnoida tulevan puolison käyttäytymistä monenlaisissa olosuhteissa. Kihlautuneiden tulee saada tietää kaikki mahdollinen perheistä, joihin he pian liittyvät avioliiton kautta. Kaikessa tässä meidän tulee ymmärtää, että hyvään avioliittoon ei vaadita täydellistä miestä tai täydellistä naista. Siihen vaaditaan ainoastaan mies ja nainen, jotka ovat sitoutuneet ponnistelemaan yhdessä kohti täydellisyyttä.

Presidentti Spencer W. Kimball on opettanut: ”Vihkialttarille aikovien kahden henkilön on ymmärrettävä, että saavuttaakseen toivomansa onnellisen avioliiton heidän täytyy tietää, [että] avioliitto – – merkitsee uhrautumista, jakamista ja jopa joidenkin henkilökohtaisten vapauksien vähenemistä. Se merkitsee pitkällistä ja kovaa säästämistä. Se merkitsee lapsia, jotka tuovat mukanaan taloudellisia taakkoja, palvelun taakkoja ja huolten taakkoja. Mutta se merkitsee myös kaikkein syvimpiä ja suloisimpia tunteita.”⁷

Todistan henkilökohtaisesta kokemuksesta sellaisen avioliiton ja perhe-elämän suloisuudesta, jonka perustana ovat perhejulistuksen mukaisesti miehen ja vaimon ”vakava velvollisuus rakastaa toinen toistaan ja huolehtia toisistaan sekä rakastaa lapsiaan ja huolehtia heistä” sekä ”Herran Jeesuksen Kristuksen opetukset”.⁸ Todistan Hänestä Vapahtajanamme ja rukoilen Hänen nimessään kaikkien niiden puolesta, jotka tavoittelevat iankaikkisen perheen suurimpia siunauksia. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.