Pappeus – pyhä lahja

Veljet, olemme kokoontuneet tänä iltana valtavana pappeuden joukkona sekä tänne konferenssikeskukseen että paikkoihin eri puolilla maailmaa. Minulla on kunnia ja etuoikeus puhua teille. Rukoilen, että Herran innoitus opastaa ajatuksiani ja innoittaa sanojani.

Muutaman viime viikon aikana kun olen mietiskellyt sitä, mitä voisin sanoa teille tänä iltana, olen ajatellut toistuvasti sitä siunausta, joka meillä on, olla Jumalan pyhän pappeuden haltijoita. Kun katsomme maailmaa kokonaisuudessaan sekä sen kuuden ja puolen miljardin väestöä, käsitämme, että muodostamme hyvin pienen valikoidun ryhmän. Me, jotka olemme pappeudenhaltijoita, olemme apostoli Pietarin sanoin ”valittu suku, kuninkaallinen papisto”¹.

Presidentti Joseph F. Smith määritteli pappeuden olevan ”ihmiselle annettu Jumalan voima, jonka avulla ihminen voi toimia maan päällä ihmissuvun pelastukseksi, – – jolla [ihminen] voi julistaa Jumalan tahtoa aivan kuin enkelit olisivat itse täällä sitä julistamassa; sitä valtuutta, jolla ihmiset on valtuutettu sitomaan maan päällä niin, että sama on sidottu taivaassa ja päästämään maan päällä niin, että sama on päästetty taivaassa”. Presidentti Smith lisäsi: ”[Pappeus] on pyhä, ja ihmisten on pidettävä se pyhänä.”²

Veljeni, pappeus on lahja, joka tuo mukanaan paitsi erityisiä siunauksia myös vakavia vastuullisia tehtäviä. Meidän vastuullisena tehtävänämme on elää niin, että olemme aina sen pappeuden arvoisia, joka meillä on. Me elämme aikana, jolloin ympärillämme on paljon sellaista, jonka tarkoituksena on houkutella meidät poluille, jotka saattavat johtaa meidät tuhoomme. Sellaisten polkujen välttäminen vaatii päättäväisyyttä ja rohkeutta.

Rohkeus on tärkeää. Opin tämän totuuden mitä selvimmällä ja dramaattisimmalla tavalla monia vuosia sitten. Palvelin siihen aikaan piispana. Vaarnakonferenssimme yleistä kokousta pidettiin Assembly Hallissa temppeliaukiolla Salt Lake Cityssä. Vaarnamme johtokunta oli määrä järjestää uudelleen. Aaronin pappeuden haltijat, piispakuntien jäsenet mukaan lukien, huolehtivat konferenssin musiikista. Kun olimme laulaneet ensimmäisen numeromme, konferenssimme vierailija, presidentti Joseph Fielding Smith, astui puhujakorokkeelle ja luki vaarnan uuden johtokunnan jäsenten nimet hyväksyttäviksi. Hän sanoi sitten, että Percy Fetzer, josta tuli uusi vaarnanjohtajamme, ja John Burt, josta tuli ensimmäinen neuvonantaja – ja jotka kumpikin olivat toimineet neuvonantajana aiemmassa johtokunnassa – olivat saaneet tietää kutsustaan ennen konferenssin alkua. Hän ilmoitti, ettei minulle kuitenkaan ollut aiemmin kerrottu, että saisin kutsun toiseksi neuvonantajaksi uudessa johtokunnassa, ja että kuulin asiasta ensimmäistä kertaa, kun nimeni lausuttiin hyväksyvää äänestystä varten. Sitten hän ilmoitti: ”Jos veli Monson on halukas ottamaan vastaan tämän kutsun, niin meillä on nyt ilo kuulla häntä.”

Kun seisoin puhujakorokkeella ja katselin sitä kasvomerta, muistin laulun, jonka olimme juuri laulaneet. Laulu koski viisauden sanaa ja sen nimenä oli ”Uskalla, poikasein, sanoa ei”. Sinä päivänä valitsin tehtäväni vastaanottopuheen aiheeksi ”Uskalla, poikasein, sanoa kyllä.” Meiltä jokaiselta kysytään jatkuvasti rohkeutta – rohkeutta seistä lujana vakaumuksemme takana, rohkeutta täyttää tehtävämme, rohkeutta kunnioittaa pappeuttamme.

Mihin tahansa menemmekin, meidän pappeutemme seuraa mukanamme. Seisommeko ”pyhissä paikoissa”³? Presidentti J. Reuben Clark jr, joka palveli monien vuosien ajan neuvonantajana ensimmäisessä presidenttikunnassa, on sanonut: ”Pappeus ei ole kuin puku, jonka voi riisua yltään ja pukea taas päälleen. Meistä itsestämme riippuen se on iankaikkinen lahja.” Hän jatkoi: ”Jos meillä tosiaan olisi se vakaumus, – – ettemme voisi laskea [pappeutta] syrjään ja että Jumala pitäisi meitä vastuullisina, jos me [halventaisimme] sitä, niin se pidättäisi meitä tekemästä varsin monia asioita, pidättäisi meitä menemästä varsin moneen paikkaan. Jos joka kerta, kun lähtisimme pienelle syrjäpolulle pois kaidalta ja kapealta tieltä, muistaisimme: ’Minulla on pappeuteni mukanani täällä. Onko tämä soveliasta?’ niin meiltä ei veisi kauankaan päästä takaisin kaidalle ja kapealle tielle.”⁴

Presidentti Spencer W. Kimball on sanonut: ”Sillä pappeuden voimalla, joka teillä on, ei ole mitään rajoja. Raja tulee teihin, ellette elä sopusoinnussa Herran Hengen kanssa, ja te itse rajoitatte käyttämäänne voimaa itseltänne.”⁵

Pappeuden veljeni – nuorimmasta vanhimpaan – elättekö sen mukaan, mitä Herra vaatii? Oletteko kelvollisia olemaan Jumalan pappeuden haltijoita? Ellette ole, niin päättäkää tässä ja nyt, ja kerätkää tarvittava rohkeus ja tehkää kaikki tarpeelliset muutokset, jotta elämänne olisi sellaista kuin sen pitäisi olla. Purjehtiaksemme turvallisesti kuolevaisuuden merillä me tarvitsemme suuren Jehovan – tuon iankaikkisen merenkulkijan – ohjausta. Jos olemme Herran asialla, olemme oikeutettuja saamaan Herralta apua.

Hänen apunsa on tullut minulle lukemattomia kertoja läpi elämäni. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa täytin kahdeksantoista ja minut asetettiin vanhimmaksi – viikko ennen kuin lähdin aktiivipalvelukseen laivastoon. Eräs seurakuntamme piispakunnan jäsenistä oli hyvästelemässä minua rautatieasemalla. Juuri ennen kuin juna lähti, hän pani käteeni kirjan, joka minulla on tässä teidän edessänne tänä iltana. Sen nimi on Lähetyssaarnaajan käsikirja. Naurahdin ja tokaisin: ”Minähän menen laivastoon – en lähetystyöhön.” Hän vastasi: ”Ota se kuitenkin. Siitä saattaa olla hyötyä.”

Niin siitä olikin. Peruskoulutuksen aikana komppaniamme päällikkö ohjasi meitä siinä, kuinka parhaiten pakata vaatteemme isoon merimiessäkkiin. Hän neuvoi sitten: ”Jos teillä on jokin kova, suorakulmainen esine, jonka voitte panna säkin pohjalle, niin vaatteenne pysyvät paremmin paikoillaan.” Ajattelin mielessäni: ”Mistä minä löydän kovan suorakulmaisen esineen?” Yhtäkkiä muistin juuri oikean suorakulmaisen esineen – Lähetyssaarnaajan käsikirjan. Ja tällä tavoin se palveli kolmen kuukauden ajan tuon merimiessäkin pohjalla.

Joululomallemme lähtöä edeltäneenä iltana ajatuksemme olivat – kuten aina – kotona. Parakeissa oli hiljaista. Yhtäkkiä huomasin, että viereisellä makuupaikalla makaava kaverini – Leland Merrill, joka oli kirkon jäsen – voihki tuskasta. Kysyin: ”Mikä hätänä, Merrill?”

Hän vastasi: ”Minä olen sairas. Olen todella sairas.”

Neuvoin häntä menemään tukikohdan sairastuvalle, mutta hän vastasi tietävänsä, että niin toimiminen estäisi häntä pääsemästä jouluksi kotiin. Neuvoin sitten häntä olemaan hiljaa, jotta emme herättäisi kaikkia parakeissa olevia.

Tunnit kuluivat hitaasti, ja hänen valituksensa kävivät äänekkäämmiksi. Sitten hän kuiskasi epätoivoisena: ”Monson, etkö sinä olekin vanhin?” Myönsin olevani, jolloin hän pyysi: ”Anna minulle siunaus.”

Tiesin oikein hyvin, etten ollut koskaan antanut siunausta. En ollut koskaan saanut sellaista siunausta. Enkä ollut koskaan nähnyt siunausta annettavan. Rukoilin Jumalaa pyytäen apua. Vastaus tuli: ”Katso merimiessäkin pohjalta.” Niinpä minä kello kahdelta yöllä tyhjensin säkin kannelle. Sitten vein yölampun valoon tuon kovan, suorakulmaisen esineen, Lähetyssaarnaajan käsikirjan, ja luin, kuinka sairaalle annetaan siunaus. Noin 120 uteliaan merimiehen katsellessa annoin siunauksen. Ennen kuin sain tavarani pakatuiksi, Leland Merrill nukkui kuin lapsi.

Seuraavana aamuna Merrill kääntyi hymyillen puoleeni ja sanoi: ”Monson, olen iloinen, että sinulla on pappeus!” Hänen iloaan suurempaa oli vain minun kiitollisuuteni – kiitollisuus paitsi pappeudesta myös siitä, että olin kelvollinen saamaan kaipaamaani apua hädän hetkellä ja käyttämään pappeuden voimaa.

Veljet, meidän Herramme ja Vapahtajamme on sanonut: ”Tule – – ja seuraa minua.”⁶ Kun me otamme vastaan Hänen kutsunsa ja kuljemme Hänen jalanjäljissään, niin Hän ohjaa meidän polkujamme.

Huhtikuussa 2000 tunsin sellaista ohjausta. Olin saanut puhelinsoiton Rosa Salas Giffordilta, jota en tuntenut. Sisar Gifford selitti, että hänen vanhempansa olivat tulleet muutamaksi kuukaudeksi käymään Costa Ricasta ja että vain viikko ennen hänen soittoaan hänen isällään Bernardo Agusto Salasilla oli todettu maksasyöpä. Sisar Gifford antoi ymmärtää, että lääkärit olivat kertoneet perheelle, että isä eläisi enää vain muutaman päivän. Hän kertoi, että hänen isänsä suurimpana toiveena oli tavata minut ennen kuolemaansa. Sisar Gifford jätti osoitteensa ja kysyi, voisinko tulla käymään hänen kotonaan Salt Lake Cityssä tapaamaan hänen isänsä.

Kokousten ja velvollisuuksien vuoksi oli varsin myöhä, kun lähdin toimistoltani. Sen sijaan että olisin mennyt suoraan kotiin, tunsinkin innoitusta jatkaa ajamista etelään päin ja käydä veli Salasin luona juuri sinä iltana. Osoite kädessä yritin paikantaa asuntoa. Vilkkaan liikenteen ja illan hämärtymisen takia ajoin sen paikan ohi, missä taloon johtavan tien olisi pitänyt olla. En nähnyt mitään. En kuitenkaan anna helposti periksi. Ajoin korttelin ympäri ja tulin takaisin. En nähnyt vieläkään mitään. Yritin vielä kerran, mutta vieläkään ei näkynyt minkäänlaista tienviittaa. Minusta alkoi tuntua, että olisi oikeutettua kääntyä kohti kotia. Olin yrittänyt urhoollisesti, mutten ollut onnistunut löytämään osoitetta. Sen sijaan lausuin hiljaisen rukouksen ja pyysin apua. Sain innoitusta lähestyä aluetta vastakkaiselta suunnalta. Ajoin vähän matkan päähän ja käänsin auton ympäri niin että olin nyt tien toisella puolella. Tähän suuntaan mentäessä liikenne ei ollut niin vilkasta. Kun jälleen kerran lähestyin paikkaa, näin heikossa valossa katukyltin, joka oli kaadettu kumoon – se makasi kyljellään tien sivussa – ja miltei näkymättömissä, rikkaruohojen peitossa olevan tien, joka johti pienen kerrostalon sekä yhden pienen asunnon luo jonkin matkan päässä päätieltä. Kun ajoin kohti rakennuksia, eräs pieni valkomekkoinen tyttö vilkutti minulle. Tiesin, että olin löytänyt perheen.

Minut ohjattiin kotiin sisälle ja sitten huoneeseen, jossa veli Salas makasi. Vuoteen ympärillä olivat kolme tytärtä ja yksi vävy sekä sisar Salas. Vävyä lukuun ottamatta kaikki olivat Costa Ricasta. Veli Salasin ulkomuoto kuvasti hänen tilansa vakavuutta. Hänen otsallaan oli reunoiltaan kulunut kostea riepu – ei pyyhe eikä pesulappu, vaan reunoiltaan kulunut kostea riepu – mikä korosti perheen vaatimattomia taloudellisia oloja.

Kuiskauksen kuullessaan veli Salas avasi silmänsä, ja hänen huulensa kääntyivät vaisuun hymyyn, kun otin häntä kädestä. Lausuin sanat: ”Olen tullut tapaamaan sinua.” Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja minun silmiini.

Kysyin, haluaisivatko he, että annettaisiin siunaus, ja perheenjäsenet vastasivat yksimielisen myöntävästi. Koska vävy ei ollut pappeudenhaltija, ryhdyin itse antamaan pappeuden siunausta. Sanat tuntuivat soljuvan vapaasti Herran Hengen ohjaamina. Sisällytin siunaukseen Vapahtajan sanat Opin ja liittojen luvussa 84 jakeessa 88: ”Minä käyn teidän kasvojenne edellä. Minä olen teidän oikealla puolellanne ja vasemmalla, ja minun Henkeni on teidän sydämessänne ja minun enkelini teidän ympärillänne tukeakseen teitä.” Siunauksen jälkeen lausuin muutamia lohdutuksen sanoja sureville perheenjäsenille. Puhuin huolellisesti, niin että he pystyisivät ymmärtämään englannin kieltäni. Ja sitten rajallisella espanjan kielen taidollani kerroin heille, että rakastin heitä ja että taivaallinen Isämme siunaisi heitä.

Pyysin perheraamattua ja kiinnitin heidän huomionsa Kolmannen Johanneksen kirjeen jakeeseen 4: ”Mikään ei tuota minulle suurempaa iloa kuin se, että kuulen lasteni elävän totuudessa.” Sanoin heille: ”Tämän asian teidän miehenne ja isänne haluaisi teidän muistavan, kun hän valmistautuu jättämään tämän maallisen olemassaolon.”

Veli Salasin suloinen vaimo kysyi sitten kyynelsilmin, voisinko kirjoittaa niiden kahden heille lukemani kohdan viitteet muistiin, jotta perhe voisi lukea niitä uudelleen. Koska minulla ei ollut käsillä mitään, mille olisin voinut kirjoittaa, sisar Salas otti käsilaukkunsa ja veti sieltä esiin paperilapun. Ottaessani sen häneltä huomasin, että se oli kymmenyskuitti. Sydämeni liikuttui, kun käsitin, että niistä äärimmäisen vaatimattomista olosuhteista huolimatta, joissa perhe eli, he olivat uskollisia kymmenystensä maksamisessa.

Hellien hyvästien jälkeen minut saatettiin autolleni. Ajaessani kohti kotia muistelin sitä erityistä henkeä, jota olimme tunteneet. Tunsin, kuten monet kerrat aikaisemmin, olevani kiitollinen siitä, että taivaallinen Isäni oli vastannut toisen ihmisen rukoukseen minun kauttani.

Veljeni, muistakaamme aina, että Jumalan pappeus, joka meillä on, on pyhä lahja, joka tuo taivaan siunaukset meille ja niille, joita palvelemme. Kunnioittakaamme ja suojelkaamme tätä pappeutta, olimmepa missä tahansa. Olkaamme aina Herran asialla, jotta olisimme aina oikeutettuja saamaan Herralta apua.

Sotaa käydään ihmissieluista – teidän ja minun. Se jatkuu laantumatta. Kaikuvana kutsuna tulee Herran sana teille ja minulle ja pappeudenhaltijoille kaikkialla: ”Ja niin, jokainen oppikoon nyt velvollisuutensa ja toimimaan virassa, johon hänet on nimitetty, kaikessa uutteruudessa.”⁷

Olkoon meillä jokaisella rohkeutta tehdä niin. Tätä rukoilen Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.