Elämän varrella opittua

Viime aikoina olen pohtinut monia suurenmoisia kokemuksia, joita minulla on ollut elämässäni. Kun olen ilmaissut kiitollisuuteni taivaalliselle Isälleni näistä ihmeellisistä siunauksista ja tilaisuuksista, olen oivaltanut – kenties paremmin kuin koskaan ennen – kuinka ratkaisevia kasvuvuoteni olivat.

Monet tärkeimmistä ja elämääni eniten muuttaneista hetkistä olivat silloin kun olin nuorukainen. Silloin saamani opetukset muokkasivat luonteeni ja muovasivat kohtaloni. Ilman niitä olisin hyvin erilainen mies ja hyvin erilaisessa paikassa kuin olen tänään. Tänä iltana haluaisin puhua muutaman minuutin joistakin näistä kokemuksista ja siitä, mitä opin niistä.

En koskaan unohda yhtä lukion amerikkalaista jalkapallo-ottelua erästä kilpailevaa koulua vastaan. Pelasin keskushyökkääjänä ja tehtäväni oli joko estää tukimiestä tai yrittää järjestää itseni vapaaksi niin, että pelinrakentaja voisi heittää minulle pallon. Syy, miksi muistan tämän erityisen pelin niin hyvin, on se, että aloituslinjan toisella puolella ollut kaveri – mies, jonka eteneminen minun piti estää – oli jättiläinen.

En ollut mikään maailman kookkain urheilija, mutta arvelen sen toisen kaverin mahdollisesti olleen. Muistan katsoneeni häntä ylöspäin ajatellen, että hän painoi luultavasti kaksi kertaa niin paljon kuin minä. Pitäkää mielessä, että silloin kun minä pelasin, meillä ei ollut sellaisia suojavarusteita, joita pelaajilla on nykyään. Kypäräni oli tehty nahasta, eikä siinä ollut kasvosuojusta.

Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä selvemmin minulle valkeni: jos ikinä antaisin hänen saada minut kiinni, voisin kannustaa joukkuettani loppukauden sairaalavuoteelta.

Onnekseni olin nopea. Ja suurimman osan ensimmäistä puoliaikaa onnistuin välttelemään häntä.

Yhtä hyökkäysyritystä lukuun ottamatta.

Pelinrakentajamme pudottautui taaksepäin heittääkseen. Olin vapaana. Hän heitti pallon, ja se liiti minua kohti.

Ainoa ongelma oli, että kuulin takaani raskaita juoksuaskelia. Tajusin äkkiä selkeästi, että jos ottaisin pallon kiinni, oli aivan mahdollista, että söisin kenties seuraavat ateriani letkun kautta. Pallo oli kuitenkin tulossa minulle, ja joukkueeni luotti minuun. Niinpä kurkotin ja – viime hetkellä – käänsin katseeni.

Ja siinä hän oli.

Muistan, miten pallo osui käsiini. Muistan yrittäneeni kovasti pitää siitä kiinni. Muistan äänen, jonka pallo sai aikaan pudotessaan nurmelle. Sen jälkeen en ole oikein varma, mitä tapahtui, koska jättiläinen iski minua niin lujaa, etten enää tiennyt, millä planeetalla olin. Yksi asia, jonka kyllä muistin, oli syvä ääni hämärästä sumusta: ”Se oli sinulle oikein, kun olet väärässä joukkueessa.”

William McKinley Oswald oli jalkapallovalmentajani lukiossa. Hän oli erinomainen valmentaja, ja hänellä oli syvällinen vaikutus elämääni. Arvelen kuitenkin hänen oppineen menetelmänsä pelaajien motivoinnista armeijan sulkeiskersantilta.

Sinä päivänä pukukopissa puoliajalla valmentaja Oswald muistutti koko joukkuetta syötöstä, jonka olin pudottanut. Sitten hän osoitti suoraan minua ja sanoi: ”Kuinka voit tehdä niin?”

Hän ei puhunut millään sisätiloihin tarkoitetulla äänellä.

”Minä haluan tietää, mikä sai sinut pudottamaan sen syötön.”

Änkytin hetken, ja päätin sitten kertoa totuuden. ”Irrotin katseeni pallosta”, sanoin.

Valmentaja katsoi minua ja sanoi: ”Aivan oikein, irrotit katseesi pallosta. Älä tee sitä enää koskaan. Sellainen virhe johtaa pallopelissä häviöön.”

Kunnioitin valmentaja Oswaldia, ja vaikka minusta tuntui kauhealta, niin päätin mielessäni tehdä niin kuin valmentaja sanoi. Vannoin, etten koskaan enää irrottaisi katsettani pallosta, vaikka se tarkoittaisi sitä, että linjan toisella puolella oleva jättiläinen paiskaisi minut Mongoliaan.

Suuntasimme takaisin kentälle ja aloitimme toisen puoliajan. Peli oli tasainen, ja vaikka joukkueeni oli pelannut hyvin, olimme neljännen neljänneksen lopulla neljä pistettä häviöllä.

Pelinrakentaja aikoi heti pelin alettua syöttää pallon minulle. Juoksin taas ottamaan palloa kiinni, ja jälleen olin vapaana. Pallo tuli minua kohti. Tällä kertaa jättiläinen oli kuitenkin edessäni ja loistavassa paikassa katkaisemaan syötön.

Hän kurotti kohti palloa mutta se sujahti hänen käsiensä läpi. Hyppäsin korkealle irrottamatta hetkeksikään katsettani pallosta, sieppasin sen ja vein perille touchdowniin, jolla peli voitettiin.

En muista paljoakaan pelin jälkeisestä juhlinnasta, mutta muistan valmentaja Oswaldin kasvojen ilmeen.

”Noin sitä palloa pitää katsoa”, hän sanoi.

Minulla taisi olla hymy huulilla koko viikon.

Olen tuntenut monia suuria miehiä ja naisia. Vaikka heillä on erilainen tausta, eri kyvyt ja näkökannat, heille kaikille on yhteistä tämä: he tekevät ahkerasti ja sinnikkäästi työtä saavuttaakseen tavoitteensa. On helppoa harhautua tai menettää tähtäimestään se, mikä on tärkeintä elämässä. Minä olen yrittänyt muistaa valmentaja Oswaldilta saamani opetukset ja asettaa itselleni tärkeät arvot tärkeysjärjestykseen niin, että voin pitää katseeni kohdistettuna asioihin, joilla on todella merkitystä.

Kehotan teitä tutkimaan elämäänne. Päättäkää, missä olette ja mitä teidän on tehtävä, jotta olisitte sellainen ihminen, jollainen haluatte olla. Asettakaa innoittavia, jaloja ja vanhurskaita tavoitteita, jotka sytyttävät mielikuvituksenne ja herättävät intoa sydämessänne. Ja pitäkää sitten katseenne niissä. Tehkää johdonmukaisesti työtä niiden saavuttamiseksi.

”Jos ihminen etenee luottavaisesti unelmiensa suuntaan”, kirjoitti Henry David Thoreau, ”ja pyrkii elämään kuvittelemaansa elämää, hän kohtaa menestyksen, jota ei yleensä osata odottaa.”¹

Toisin sanoen: älkää koskaan irrottako katsettanne pallosta.

Toisen opetuksen, jonka sain jalkapallokentällä, sain kymmenen muun pelaajan kasan alla. Kyseessä oli Kalliovuorten liigan mestaruusottelu, ja siinä pelissä minun oli juostava pallon kanssa pelaajien välistä tehdäkseni lähtöpisteitä antavan touchdownin. Otin pallon ja syöksyin pelaajien keskelle. Tiesin olevani lähellä maalilinjaa mutten tiennyt, kuinka lähellä. Vaikka olin puristuksissa kasan alla, kurkotin sormiani parin tuuman verran ja tunsin sen. Maalilinja oli kahden tuuman päässä.

Sillä hetkellä tunsin kiusausta työntää palloa eteenpäin. Olisin voinut tehdä niin. Ja kun tuomarit viimein vetäisivät pelaajat ylös kasasta, olisin ollut sankari. Kukaan ei olisi saanut koskaan tietää.

Olin unelmoinut sellaisesta hetkestä pikkupojasta asti. Ja se oli siinä ulottuvillani. Sitten kuitenkin muistin äitini sanat. ”Joseph”, hän oli sanonut minulle usein, ”tee se, mikä on oikein, olivatpa seuraukset mitkä tahansa. Tee se, mikä on oikein, niin kaikki kääntyy parhain päin.”

Halusin todella kiihkeästi tehdä tuon touchdownin. Mutta enemmän halusin olla sankari äitini silmissä kuin olla sankari ystävieni silmissä. Ja niin jätin pallon siihen, missä se oli. Kahden tuuman päähän maalilinjasta.

Se oli käänteentekevä kokemus, vaikken sitä silloin tiennytkään. Jos olisin siirtänyt palloa, olisin voinut olla hetken aikaa sankari, mutta hetkellisen kunnian saavuttaminen olisi merkinnyt liian kohtuutonta ja liian pysyvää hintaa. Se olisi syövyttänyt omaantuntooni arven koko loppuelämäkseni. Tiesin, että minun on tehtävä se, mikä on oikein.

Kristuksen valo auttaa meitä erottamaan oikean väärästä. Kun me annamme kiusausten peittää kuulumattomiin omantuntomme hiljaisen äänen – silloin päätöksistä tulee vaikeita.

Vanhempani opettivat minua reagoimaan nopeasti, kun kiusaus tulee, ja sanomaan: ”Ei!” heti ja voimakkaasti. Suosittelen samaa neuvoa teille. Välttäkää kiusauksia.

Eräs toinen opetus, jonka sain, oli ilo muiden palvelemisesta. Olen puhunut aiemmin siitä, kuinka isäni, joka oli seurakuntamme piispa, pani minut lastaamaan kärryni ja viemään tarpeellista ruokaa ja tarvikkeita niiden perheiden koteihin, joissa oli puutetta. Hän ei ollut yksin halussaan auttaa hätään joutuneita.

75 vuotta sitten piispa William F. Perschon johti Pioneerin vaarnan 4. seurakuntaa Salt Lake Cityssä. Hän oli saksalainen maahanmuuttaja, käännynnäinen kirkossa ja puhui hyvin vahvalla korostuksella. Hän oli mainio liikemies, mutta huomattavinta hänessä oli hänen suuri myötätuntonsa muita kohtaan.

Joka viikko pappeuskokouksessa piispa Perschon pani Aaronin pappeuden haltijat sanomaan ääneen seuraavan lauseen: ”Pappeus tarkoittaa palvelemista; koska minulla on pappeus, minä palvelen.”

Se ei ollut pelkkä iskulause. Kun lesket tarvitsivat apua, piispa Perschon ja Aaronin pappeus olivat auttamassa. Kun kappelia rakennettiin, piispa Perschon ja Aaronin pappeus olivat paikalla. Kun sokerijuurikkaat ja perunat huoltotyömaatilalla tarvitsivat kitkemistä tai sadonkorjuuta, piispa Perschon ja Aaronin pappeus olivat siellä.

Myöhemmin William Perschon palveli vaarnan johtokunnassa, missä tehtävässä hän vaikutti nuoreen piispaan nimeltä Thomas S. Monson. 1950-luvulla piispa Perschon kutsuttiin johtamaan Sveitsin-Itävallan lähetyskenttää, ja hänellä oli tärkeä rooli ensimmäisen ”ulkomailla” sijaitsevan temppelin rakentamisessa Berniin Sveitsiin.

Piispa Perschonia voi tuskin ajatella ajattelematta samalla hänen huolenpitoaan ja myötätuntoaan muita kohtaan ja hänen väsymätöntä sitoumustaan opettaa noita samoja ominaisuuksia muille. Niistä Aaronin pappeuden nuorista miehistä, joiden piispana hän oli, 29:stä tuli aikanaan piispoja. Kymmenen palveli vaarnojen johtokunnissa. Viidestä tuli lähetysjohtajia, kolme otti vastaan kutsun temppelinjohtajaksi ja kaksi palveli johtavina auktoriteetteina.²

Sellainen on suuren johtajan voima, veljet. Sellainen on palvelemisen voima.

Vaikka en asiaa silloin täysin ymmärtänytkään, niin nyt minulle on selvää, että nämä opetukset – ja monet muut, joita sain nuorena – toimivat perustana, jolle loppuelämäni on rakennettu.

Meillä kaikilla on hengellisiä lahjoja. Joitakuita siunataan uskon lahjalla, toisia parantamisen lahjalla. Kristuksen kirkossa on kaikki hengelliset lahjat. Minun tapauksessani kenties yksi hengellinen lahja, josta olen kiitollisin, on se, että minua on siunattu kuuliaisella hengellä. Kun kuulin viisaan neuvon vanhemmiltani tai kirkon johtajilta, kuuntelin ja yritin liittää sen osaksi ajatuksiani ja tekojani.

Pappeuden veljet, kehotan teitä kehittämään kuuliaisen hengen lahjaa. Vapahtaja on opettanut: ”Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies – –. Jokainen, joka kuulee nämä sanani mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies.”³

Mistä tiedämme, olemmeko me viisaita vai tyhmiä? Kun me kuulemme innoitettuja neuvoja, me tottelemme. Se on testi siitä, onko viisas vai tyhmä.

Mitä meitä hyödyttää, jos me kuuntelemme viisaita neuvoja emmekä ota niitä huomioon? Mitä hyötyä on kokemuksesta, ellemme opi siitä? Mitä hyötyä on pyhistä kirjoituksista, ellemme vaali sanoja ja sisällytä niitä omaan elämäämme?

Presidentti Gordon B. Hinckley on luvannut, että ”[taivaallinen Isä] vuodattaa siunauksia niiden päälle, jotka vaeltavat kuuliaisina Hänen käskyilleen”⁴.

Lisään oman ääneni hänen ääneensä.

Todistan, että Jeesus on Kristus, koko ihmiskunnan Vapahtaja. Todistan, että Jumala on aivan lähellä. Hän välittää meistä ja rakastaa meitä, lapsiaan. Profeetat, näkijät ja ilmoituksensaajat ohjaavat palautetun Jeesuksen Kristuksen kirkon etenemistä. Presidentti Gordon B. Hinckley on myöhempien aikojen profeetta kirkolle ja maailmalle.

Kiitän Luojaani tästä suurenmoisesta elämästä, jossa jokaisella meistä on tilaisuus saada opetuksia, joita emme voisi täysin ymmärtää millään muulla keinoin.

Rakkaat veljeni, asettakaamme vanhurskaita tavoitteita ja tehkäämme työtä niiden saavuttamiseksi, tehkäämme se, mikä on oikein, ja osoittakaamme rakkautta ympärillämme oleville. Tämä on minun rukoukseni ja todistukseni. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.