Tabernaakkelin henki

Neljäkymmentäkuusi vuotta sitten minut kutsuttiin kahdentoista apostolin koorumin apulaiseksi ja tulin ensimmäistä kertaa tämän puhujakorokkeen ääreen. Olin 37-vuotias. Huomasin seisovani kunnioitettavien, viisaiden profeettojen ja apostolien seurassa, jotka ”meit äänin lempein ohjaavat he käymään Herran luo” (”Oi, tiedon suurta sanomaa”, MAP-lauluja, 177). Tunsin itseni erittäin riittämättömäksi.

Suunnilleen noina aikoina minulla oli käänteentekevä kokemus täällä tabernaakkelissa. Se antoi minulle varmuutta ja rohkeutta.

Siihen aikaan täällä pidettiin ennen huhtikuun yleiskonferenssia Alkeisyhdistyksen konferenssi. Tullessani sisään eteläisestä ovesta suuri Alkeisyhdistyksen lapsista koostuva kuoro lauloi alkulaulua. Alkeisyhdistyksen pääneuvottelukunnan jäsen sisar Lue S. Groesbeck johti heitä. He lauloivat:

Lasten laulaessa hiljaisella äänellä säestäjä, joka ymmärsi, ettei erinomaisuus kiinnitä huomiota itseensä, ei yrittänyt tehdä soitostaan soolonumeroa heidän laulaessaan. Taitavasti, lähes huomaamattomasti hän yhdisti nuoret äänet innoittavaan, ilmoituksenkaltaiseen sävelmään. Se oli käänteentekevä hetki. Se iskosti syvästi ja pysyvästi sieluuni sen, mitä seuraavina vuosina tarvitsin eniten tuekseni.

Tunsin ehkä samoin kuin profeetta Elia oli tuntenut. Hän sulki taivaat jumalatonta kuningas Ahabia vastaan ja pakeni luolaan mennäkseen Herran luo:

”Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta – – myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä.

Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa.”

Kirjoitusten mukaan ”kun Elia kuuli sen, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan suulle” puhuakseen Herralle (1. Kun. 19:11–13).

Tunsin jotakin sellaista, mitä nefiläiset varmaankin tunsivat Herran ilmestyessä heille: ”He – – kuulivat äänen, ikään kuin se olisi tullut taivaasta; ja he loivat katseensa ympärilleen, sillä he eivät ymmärtäneet kuulemaansa ääntä; eikä se ollut terävä ääni, eikä se ollut kova ääni; kuitenkin ja siitä huolimatta, että se oli vieno ääni, se tunkeutui kuulijoiden sisimpään, niin ettei heidän ruumiissaan ollut mitään jäsentä, jota se ei olisi saanut vapisemaan; niin, se tunkeutui aivan heidän sieluunsa asti ja sai heidän sydämensä palamaan” (3. Nefi 11:3).

Profeetta Joseph Smith ymmärsi juuri tätä Elian ja nefiläisten kuulemaa hiljaista, vienoa ääntä kirjoittaessaan: ”Näin sanoo hiljainen vieno ääni, joka kuiskaa läpi ja lävistää kaiken” (OL 85:6).

Sinä käänteentekevänä hetkenä minä ymmärsin, että hiljaisen vienon äänen pikemminkin tuntee kuin kuulee. Jos noudattaisin sitä, selviytyisin hyvin tehtävässäni.

Sen jälkeen minulla oli varmuus siitä, että Lohduttaja, Pyhä Henki, on paikalla kaikkia niitä varten, jotka vastaavat kutsuun pyytää, etsiä ja kolkuttaa (ks. Matt. 7:7–8; Luuk. 11:9–10; 3. Nefi 14:7–8; OL 88:63). Tiesin selviytyväni hyvin. Niin on käynytkin vuosien vieriessä.

Opin myös sen, millainen voima musiikilla voi olla. Kun musiikkia esitetään kunnioittavasti, se voi olla sukua ilmoitukselle. Luulenpa, että ajoittain sitä ei voi erottaa Herran äänestä, Hengen hiljaisesta, vienosta äänestä.

Kaikenlaisella kelvollisella musiikilla on oma paikkansa. Ja sitä voidaan kuunnella lukemattomissa paikoissa. Temppeliaukiolla sijaitseva tabernaakkeli on kuitenkin erilainen kuin kaikki muut paikat.

Sukupolvien ajan tabernaakkelikuoro on aloittanut viikoittaisen ohjelmansa laulamalla William W. Phelpsin kirjoittamin sanoin:

Yli sata vuotta sitten presidentti Wilford Woodruff, joka oli silloin 91-vuotias, esitti mahdollisesti viimeisen saarnansa tältä puhujakorokkeelta. Kuulijakunnassa oli 12-vuotias LeGrand Richards. Hänen isänsä, George F. Richards (joka asetettiin myöhemmin apostoliksi), toi omat poikansa tabernaakkeliin kuuntelemaan johtavia veljiä. LeGrand ei koskaan unohtanut sitä kokemusta.

Olin hyvin läheinen vanhin LeGrand Richardsin kanssa yli 20 vuoden ajan. Kun hän oli 96-vuotias, tuo sanoma oli yhä tallella hänen sydämessään. Hän ei muistanut presidentti Woodruffin sanoja, mutta hän ei voinut koskaan unohtaa, miltä hänestä tuntui, kun ne lausuttiin.

Toisinaan olen tuntenut niiden läsnäolon, jotka rakensivat tämän tabernaakkelin ja pitivät siitä huolta. Musiikin ja puhutun sanan kautta ne, jotka olivat ennen meitä, säilyttivät evankeliumin yksinkertaisuuden sekä todistuksen Jeesuksesta Kristuksesta. Tuo todistus oli opastavana valona heidän elämässään.

Tässä temppeliaukiolla sijaitsevassa tabernaakkelissa on tapahtunut suuria asioita, jotka ovat muokanneet kirkon kohtaloa.

Kaikki kirkon presidentit Joseph Smithiä ja Brigham Youngia lukuun ottamatta on hyväksytty tehtäväänsä juhlakokouksessa tässä tabernaakkelissa. Vastaavalla tavalla hyväksymismenettely toistetaan vuosittain yleiskonferenssissa ja toistetaan jokaisessa vaarnassa ja seurakunnassa ilmoituksen edellyttämällä tavalla.

Herra on sanonut: ”Kenenkään tehtäväksi [ei] anneta lähteä maailmaan saarnaamaan minun evankeliumiani eikä vahvistamaan minun kirkkoani, ellei hän ole jonkun sellaisen asettama, jolla on valtuus, ja ellei kirkko tiedä, että hänellä on valtuus ja että kirkon johtajat ovat asettaneet hänet asianmukaisella tavalla” (OL 42:11).

Tällä tavoin kukaan muukalainen ei voi tulla keskuuteemme väittäen, että hänellä on valtuus, ja yrittää johtaa kirkkoa harhaan.

Kallisarvoinen helmi hyväksyttiin yhdeksi kirkon ohjekirjoista täällä vuonna 1880.

Täällä pyhiin kirjoihin on lisätty myös kaksi ilmoitusta, jotka tunnetaan nykyään Opin ja liittojen lukuina 137 ja 138. Luvussa 137 on profeetta Joseph Smithin Kirtlandin temppelissä saama näky, ja luvussa 138 on presidentti Joseph F. Smithin näky, joka liittyy Vapahtajan käyntiin kuolleiden henkien luona.

Vuosien valmistelun jälkeen myöhempien aikojen pyhien painos eng-lanninkielisestä kuningas Jaakon raamatunkäännöksestä esiteltiin täällä kirkolle vuonna 1979.

Mormonin kirjan, Opin ja liittojen sekä Kallisarvoisen helmen uudet painokset on ilmoitettu kirkolle täällä.

Vuonna 1908 yleiskonferenssissa presidentti Joseph F. Smith luki Opin ja liittojen luvun 89 – viisauden sanan. Sitten hän, molemmat hänen neuvonantajansa sekä kahdentoista apostolin presidentti puhuivat kaikki samasta aiheesta – viisauden sanasta. Sitten hyväksyttiin yksimielisesti päätös, että se on sitova kirkon jäsenille.

Tuo ilmoitus alkaa näin: ”Sen pahuuden ja niiden juonien tähden, joita on ja tulee olemaan vehkeilevien ihmisten sydämissä viimeisinä aikoina, minä olen varoittanut teitä ja edeltä varoitan teitä antamalla teille tämän viisauden sanan ilmoituksen kautta”(OL 89:4).

Se on suojakilpi ja turva jäsenillemme, erityisesti nuorillemme. Siitä tulee osa Jumalan koko taisteluvarustusta – joka on luvattu ilmoituksissa – suojelemaan heitä vastustajan palavilta nuolilta (ks. OL 27:15–18).

Kirkko ja sen yksittäiset jäsenet ovat aina olleet, ovat nykyään ja tulevat aina olemaan, vastustajan piirittämiä. Hän peittää, jopa pyyhkii pois hiljaisen vienon äänen kovalla, riitasointuisella musiikilla, joka on täynnä sanoja, joita ei voi ymmärtää –tai, mikä pahempaa, sanoja, jotka voidaan ymmärtää. Hän johdattaa meitä varovaisesti harhaan kaikilla muilla houkutuksilla, joita pystyy keksimään.

Herra selvensi pappeuden järjestystä ilmoituksella juuri täällä, ja se avasi ovet Vapahtajan käskyn toteuttamiselle viedä evankeliumi ”jokaiselle kansakunnalle ja suvulle ja kielelle ja kansalle” (OL 133:37) ja saada kirkko perustetuksi heidän keskuuteensa.

Juuri täällä Mormonin kirjalle annettiin alaotsikko ”toinen todistus Jeesuksesta Kristuksesta”. Siitä lähtien kuka tahansa, joka avaa kirjan, tietää jo sen nimestä, mitä siinä on tarjolla.

Opetukset, saarnat, musiikki sekä tunteet ja henki välittyvät tästä pyhästä rakennuksesta yhtään heikentymättöminä lähellä sijaitsevaan suurenmoiseen konferenssikeskukseen, jossa kymmenettuhannet ihmiset kuulevat ne, jossa ne tulkataan kymmenille kielille ja lähetetään seurakuntiin eri puolille maailmaa.

Sen lisäksi sama henki saapuu miljoonien ja taas miljoonien myöhempien aikojen pyhien koteihin. Kodeissa vanhemmat rukoilevat lastensa hyvinvoinnin puolesta. Miehet ja naiset sekä – kuten Mormonin kirjassa on luvattu – jopa pienet lapset voivat saada todistuksen Jeesuksesta Kristuksesta (ks. Moosia 24:22; Alma 32:23; 3. Nefi 17:25) sekä Hänen evankeliuminsa palauttamisesta.

Tämä temppeliaukiolla sijaitseva tabernaakkeli on ”rukoushuone, paastohuone, uskon huone, kirkkauden ja Jumalan huone, tosiaankin [Hänen huoneensa]” (OL 109:16). Niillä, jotka on kutsuttu esittämään puheita tai musiikkia tai kulttuuriesityksiä, on velvollisuus esittää sellaista, mikä on kelvollista.

Pyhissä kirjoituksissa meitä varoitetaan, että ihmisten antaman kunnian tavoitteleminen johdattaa meidät varovasti pois ainoalta turvalliselta polulta, jota kulkea elämässä (ks. Joh. 12:43; 1. Nefi 13:9; 2. Nefi 26:29; Hel. 7:21; Morm. 8:38; OL 58:39). Ja pyhät kirjoitukset varoittavat meitä selkeästi, mitä seuraa, kun ”pyrkii saamaan ihmisten kunnianosoituksia” (OL 121:35).

Kyseessä ei ole niinkään se, mitä saarnoista kuulee, vaan mitä niistä tuntee. Pyhä Henki voi vahvistaa kaikille vaikutuspiiriinsä tuleville, että nämä sanomat ovat totta, että tämä on Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko.

Tabernaakkeli kohoaa täällä temppelin vieressä kuin ankkuri, ja siitä on tullut palautuksen symboli. Sen rakensivat hyvin köyhät ja hyvin, hyvin tavalliset ihmiset. Se tunnetaan nykyään kautta maailman.

Tämän rakennuksen mukaan nimetty tabernaakkelikuoro on toiminut kirkon äänenä monia vuosia. Älkööt he koskaan ajautuko pois tai antako itsensä tulla irrotetuksi pois siitä keskeisestä tehtävästä, joka on ollut heidän paikkansa sukupolvien ajan.

Sukupolvi toisensa jälkeen kuoro on aloittanut ja lopettanut jokaisen ohjelmansa innoittavalla sanomalla, joka on täynnä periaatteita ja joka on ankkuroitu palautuksen oppeihin – aloittaen laululla ”Pyhäpäivä rauhainen” (MAP-lauluja, 90) ja päättäen lauluun ”Niin kuin kaste taivahasta” (MAP-lauluja, 93).

Tabernaakkeli toimii maailmassa yhtenä suurenmoisista kunnioitettavan musiikin ja kulttuurin keskuksista. Ennen kaikkea se kuitenkin toimii Jeesuksen Kristuksen evankeliumin palautuksen viirinä. Tuo yksinkertainen todistus painui syvälle ja pysyvästi mieleeni täällä, tässä rakennuksessa, niiden Alkeisyhdistyksen lasten laulaessa kunnioittavin, ilmoituksenomaisin äänin.

Jumala siunatkoon tätä pyhää rakennusta ja kaikkea, mitä sen seinien sisällä tapahtuu. Kuinka kiitollisia olemmekaan, että se on korjattu ja kunnostettu menettämättä sen pyhää luonnetta.

Vanhin Parley P. Pratt kahdentoista apostolin koorumista luki nämä sanat Opin ja liittojen luvusta 121: ”Hyve kaunistakoon ajatuksiasi lakkaamatta; silloin sinun luottamuksesi vahvistuu Jumalan edessä ja pappeuden oppi laskeutuu sieluusi kuin kaste taivaasta.

Pyhä Henki on kumppanisi alati ja valtikkasi muuttumaton vanhurskauden ja totuuden valtikka; ja sinun herruutesi on oleva ikuinen herruus, ja ilman pakkoa se virtaa sinulle aina ja ikuisesti.” (OL 121:45–46.)

Syvästi liikuttuneena Parley P. Pratt siirsi ajatuksensa lauluun, joka on itse asiassa rukous. Monen vuoden ajan kuoro on valinnut sen päättämään viikoittaisen ohjelmansa:

Lisään todistukseni siitä, että Jeesus on Kristus, että tämä on Hänen huoneensa tänä pyhänä vihkimispäivänä. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.