Jos nämä vanhat seinät voisivat puhua

Kuva

Presidentti Gordon B. Hinckley sanoi lokakuussa 2004 pidetyssä lehdistötilaisuudessa: ”Minä arvostan tätä rakennusta. Minä rakastan tätä rakennusta. Minä kunnioitan tätä rakennusta. Minä haluan, että se säilytetään. – – Haluan, että vanha alkuperäinen tabernaakkeli heikkoine liitoskohtineen kunnostetaan – – ja vahvistetaan, ja sen luonnollinen ja ihana kauneus säilytetään.” Sitten hän katsoi minua ja sanoi: ”Älkää tehkö mitään, mitä teidän ei pitäisi tehdä, mutta teettepä mitä tahansa, tehkää se hyvin ja tehkää se oikein.”¹

Noilla sykähdyttävillä mutta säikähdyttävillä sanoilla annettiin tehtävä suojella ja vahvistaa vanhaa, alkuperäistä Suolajärven tabernaakkelia ja palauttaa se uuden veroisena ja valmiina toiseen merkittävään palvelukauteen.

Tänä päivänä, rakas presidentti, esittelemme tämän rakennusvanhuksen puettuna uuteen raikkaaseen ulkoasuun, joka sopii kehystämään sen historiallista tyylikkyyttä – vaikkakin vähän entistä viihtyisämpänä. Johtava piispakunta sekä yli kaksituhatta ammattimiestä palauttavat ylpeinä ”vanhan, alkuperäisen tabernaakkelin” uudella sadan vuoden takuulla.

Presidentti Hinckleyn toivomus palauttaa ”vanha alkuperäinen tabernaakkeli” muodostui mittapuuksi, jonka mukaan tehtiin vaikeita arkkitehtonisia ja rakenteellisia päätöksiä. Sitä ilmausta käytettiin ilmentämään projektin olemusta ja tavoitetta. Se palveli samassa mielessä kuin kapteeni Moronin vapauden tunnus, sillä se oli itse asiassa ”[kohotettu] jokaiseen torniin” ja nostettu ”jokaiseen paikkaan”², missä sitä vain tarvittiin.

Jos nämä vanhat seinät voisivat puhua, nekin kiittäisivät vilpittömästi FFKR:n arkkitehteja, Jacobsenin rakennusyhtiötä, ja mikä tärkeintä, kirkon koko projektiryhmää samoin kuin niitä monia ihmisiä, joiden taidot ovat tehneet monimutkaisesta hankkeesta mahdollisen. Yksi johtavista työryhmän jäsenistä totesi: ”Kun neuvottelimme asioista, Herra antoi meille kykyjä, jotka ylittivät meidän omat luonnolliset keinomme.”

Projektin jäsenet tunsivat suurta kunnioitusta tabernaakkelin kauneutta kohtaan, sen alkuperäisiä rakentajia sekä heidän työnsä laatua kohtaan. He hämmästelivät sitä, että yli sadan vuoden ajan myöhempien aikojen profeettojen, näkijöiden ja ilmoituksensaajien sanat ovat lähteneet tältä puhujakorokkeelta maailmalle.

Jos nämä vanhat seinät voisivat puhua, olen varma, että ne kiittäisivät uudesta lujasta perustuksestaan. Nämä vanhat seinät olisivat iloisia uudesta teräsvyöstään, joka pitää ne kaikki suorina ja ryhdikkäinä. Nämä vanhat seinät kiittäisivät siitä, että sisäkatosta poistettiin 14 maalikerrosta ja sitten se tasoitettiin ja siihen laitettiin uusi kaunis maalipinta.

Nämä vanhat seinät kiittäisivät uuden kiiltävän alumiinikaton antamasta suojasta ja kauneudesta, ja ne nauttisivat penkkien kanssa hymyistä vierailijoiden kasvoilla, kun nämä huomaisivat, että istuimia on hieman korjattu ja jalkatilaa vähän lisätty.

Nämä vanhat seinät olisivat iloisia ja kiitollisia uusista laitteista, joiden ansiosta innoittavan musiikin sävelet soivat paremmin.

Voi vain kuvitella, mitä nämä vanhat seinät voisivat muistaa niistä monista saarnoista, joita ne kuuntelivat tarkkaavaisina vuosien varrella.

Jos nämä vanhat seinät voisivat puhua, ne huutaisivat: ”Me olimme täällä!” kun presidentti Joseph F. Smith kykeni pitkäaikaisen sairautensa jälkeen osallistumaan lokakuun 1918 yleiskonferenssiin. Alkuohjelman aikana hän sanoi ääni täynnä liikutusta: ”En aio enkä tohdi yrittää puhua monistakaan niistä asioista, joita minulla on mielessäni tänä aamuna, ja jos Herra suo, siirrän johonkin myöhempään ajankohtaan aikomukseni kertoa teille joistakin asioista, joita on mielessäni ja jotka viipyvät sydämessäni.”Hän jatkoi: ”En ole elänyt yksin näitä viittä kuukautta. Olen ollut rukouksen, anomisen, uskon ja päättäväisyyden hengessä, ja olen jatkuvasti ollut yhteydessä Herran Hengen kanssa.”³ Saimme myöhemmin tietää, että konferenssin alkua edeltävänä päivänä presidentti Smith oli saanut ilmoituksen, joka on merkitty muistiin näkynä kuolleiden lunastuksesta, ja josta tuli myöhemmin Opin ja liittojen luku 138.

Jos nämä vanhat seinät voisivat puhua, ne muistuttaisivat meitä suuren lamakauden ankeista, synkistä ajoista. Ne muistaisivat huhtikuun 1936 yleiskonferenssin, jolloin presidentti Heber J. Grant ilmoitti, että kirkko aloittaisi kirkon turvaohjelman, jota on myöhemmin kutsuttu kirkon huoltotyösuunnitelmaksi. Puoli vuotta myöhemmin hän selitti: ”Päätarkoituksenamme oli – – panna alulle järjestelmä, jolla laiskuuden kirous hävitettäisiin, avustusten tuottama paha poistettaisiin ja riippumattomuus, ahkeruus, säästäväisyys ja itsekunnioitus saatettaisiin jälleen voimaan kansamme keskuudessa. Kirkon pyrkimyksenä on auttaa ihmisiä auttamaan itseään. Työ on jälleen saatettava kunniaansa kirkkomme jäsenten elämää hallitsevana periaatteena.”⁴

Lokakuussa 1964 vanhin Harold B. Lee puhui presidentti David O. McKayn pyynnöstä vanhempien velvollisuuksista. Nämä vanhat seinät muistavat, että vanhin Lee kertoi lukevansa ensimmäisen presidenttikunnan allekirjoittamasta kirjeestä kirkolle vuodelta 1915. Ennen kuin hän aloitti, hän kuitenkin huomautti: ”Se taitaa olla vähän samalla tavoin kuin Mark Twain sanoi säästä: ’Puhumme kyllä paljon säästä, mutta emme näytä tekevän mitään sen eteen.’” Sitten vanhin Lee luki 50 vuotta vanhasta kirjeestä:

”Me neuvomme ja kehotamme hartaasti aloittamaan kaikkialla kirkossa ’perheillan’, jolloin isät ja äidit voivat koota poikansa ja tyttärensä lähelleen kodissa ja opettaa heille Herran sanaa.”

Ja sitten tämä lupaus:

”Jos pyhät noudattavat tätä neuvoa, me lupaamme, että siitä koituu suuria siunauksia. Rakkaus kodissa ja kuuliaisuus vanhempia kohtaan lisääntyy. Usko Israelin nuorten sydämessä vahvistuu, ja he saavat voimaa vastustaa heitä ympäröiviä huonoja vaikutuksia ja kiusauksia.”⁵

Nämä vanhat seinät muistavat syvän hiljaisuuden, joka vallitsi tabernaakkelissa vuonna 1985, jolloin ilmoitettiin, että vanhin Bruce R. McConkie puhuisi konferenssiyleisölle. Nämä vanhat seinät tunsivat syvää kunnioituksen henkeä, kun vanhin McConkie päätti puheensa näillä sähköistävillä sanoilla:

”Ja mitä nyt tulee tähän täydelliseen sovitukseen, jonka Jumalan veren vuodattaminen sai aikaan, todistan, että se tapahtui Getsemanessa ja Golgatalla, ja mitä tulee Jeesukseen Kristukseen, todistan, että Hän on elävän Jumalan Poika, joka ristiinnaulittiin maailman syntien tähden. Hän on meidän Herramme, Jumalamme ja Kuninkaamme. Tiedän tämän itse, kenestäkään muusta ihmisestä riippumatta.

Minä olen yksi Hänen todistajistaan, ja jonakin tulevana päivänä tunnen naulan jäljet Hänen käsissään ja jaloissaan ja kastelen Hänen jalkansa kyynelilläni.

Mutta yhtä hyvin kuin silloin, tiedän nytkin, että Hän on Jumalan kaikkivaltias Poika, että Hän on meidän Vapahtajamme ja Lunastajamme ja että pelastus tulee Hänen sovitusveressään ja sen kautta eikä millään muulla tavalla.”⁶

Vuonna 1995 presidentti Gordon B. Hinckley sanoi kirkon naisille: ”Koska on niin paljon saivartelua, jota tarjotaan totuutena, niin paljon harhakäsityksiä normien ja arvojen suhteen, niin paljon houkutuksia ja viettelyksiä sortua pikkuhiljaa maailman paheisiin, olemme tunteneet tarvetta varoittaa ja varoittaa ennalta.” Sitten hän luki:

”Me, Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon ensimmäinen presidenttikunta ja kahdentoista apostolin neuvosto, julistamme juhlallisesti, että avioliitto miehen ja naisen välillä on Jumalan säätämä ja että perhe on keskeisellä sijalla Luojan suunnitelmassa Hänen lastensa iankaikkiseksi päämääräksi. – –

Aviomiehellä ja vaimolla on vakava velvollisuus rakastaa toinen toistaan ja huolehtia toisistaan sekä rakastaa lapsiaan ja huolehtia heistä. ’Lapset ovat Herran lahja.’ (Ps. 127:3) Vanhemmilla on pyhä velvollisuus kasvattaa lapsensa rakkaudessa ja vanhurskaudessa, huolehtia heidän fyysisistä ja hengellisistä tarpeistaan ja opettaa heitä rakastamaan ja palvelemaan toisiaan, noudattamaan Jumalan käskyjä ja olemaan lainkuuliaisia kansalaisia, missä tahansa he asuvatkin. Aviomiehiä ja vaimoja – äitejä ja isiä – pidetään Jumalan edessä tilivelvollisina näiden velvollisuuksien täyttämisestä.”⁷

Olen kiitollinen tästä erikoisesta rakennuksesta. Se kohoaa pyhänä menneisyytemme muistomerkkinä sekä mahtavana viirinä tulevaisuuden toivosta. Todistan taivaallisen Isämme jumalallisuudesta ja Vapahtajamme yltäkylläisestä rakkaudesta meitä jokaista kohtaan. Olemme suuresti siunattuja, kun meitä johtaa Jumalan profeetta. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.