MK Jaakob 1–4

Huomaa, että Jaakobilla oli sama tarkoitus kuin veljellään Nefillä oli ollut, kun hän valmistautui jatkamaan aikakirjan pitämistä pieniin levyihin. Vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista on laittanut Jaakobin tarkoituksen oikeisiin mittasuhteisiin:

”Jaakob näyttää olleen erityisen sitoutunut esittämään Kristuksen oppia. Kun ottaa huomioon sen, miten paljon Jaakob antoi tilaa todistukselleen Vapahtajan sovituksesta, hän selvästikin piti tätä perusoppia opetuksista pyhimpänä ja ilmoituksista suurimpana.

’Me saimme – – monia ilmoituksia ja paljon profetoimisen hengen’, Jaakob sanoi, ’sen vuoksi me tiesimme Kristuksesta ja hänen valtakunnastaan, joka oli tuleva.

Ja nyt, me teimme uutterasti työtä kansamme keskuudessa saadaksemme sen tulemaan Kristuksen luokse. – –

Sen vuoksi me toivomme Jumalan nimessä, että – – kaikki ihmiset uskoisivat Kristukseen ja katsoisivat hänen kuolemaansa ja kärsisivät hänen ristinsä ja kestäisivät maailman häväistyksen.’ [MK Jaak. 1:6–8.]

Yksikään Mormonin kirjan profeetta ei luonteensa tai henkilökohtaisen todistuksensa avulla tunnu ryhtyneen siihen vakuuttamisen työhön uskollisemmin kuin Jaakob. Hän halveksi maailman ylistystä, hän opetti suoraa, vankkaa, jopa tuskallista oppia, ja hän tunsi Herran henkilökohtaisesti. Hän on klassinen Mormonin kirjan esimerkki nuoresta miehestä, joka päätti kärsiä ristin ja kestää maailman häväistyksen puolustaakseen Kristuksen nimeä. Elämä – mukaan lukien ne vaikeat varhaiset vuodet, jolloin hän näki Lamanin ja Lemuelin jumalattomuuden vievän isänsä ja äitinsä murheella hautaan – ei ollut koskaan helppoa tälle erämaassa syntyneelle esikoiselle.” (Christ and the New Covenant, 1997, s. 62–63.)

Sen jälkeen kun Nefi oli eronnut veljistään, jotka myöhemmin tunnettiin lamanilaisina (ks. 2. Nefi 5), hän perusti kansansa keskuuteen valtakunnan, ja heidät tultiin tuntemaan nefiläisinä. Vaikka Nefi olikin vastahakoinen, hänestä tuli ensimmäinen kuningas (ks. 2. Nefi 5:18–19). Nefi käytti ajastaan kuninkaana ja johtajana nimitystä ”hallituskauteni” (ks. 1. Nefi 10:1). Toista kuningasta ja muita kuninkaita, jotka seurasivat hänen jälkeensä, nimitettiin kaikkia Nefin nimellä (ks. MK Jaak. 1:11–15). Kuninkaista ja maallisesta historiasta kertovaa aikakirjaa kirjoitettiin muistiin pääasiassa Nefin isoihin levyihin (ks. Jar. 14; Omni 11; Morm. s. 10).

Vanhan testamentin ajan sivuvaimoja ”pidettiin toisarvoisina vaimoina eli vaimoina, joilla ei ollut samaa asemaa sen ajan yhteiskunnallisessa arvoasteikossa kuin niillä vaimoilla, joita ei sanottu sivuvaimoiksi” (Bruce R. McConkie, Mormon Doctrine, 2. laitos, 1966, s. 154). Sivuvaimoilla oli täysi vaimolle annettu suoja, ja kun avioliitot olivat Herran hyväksymiä, ne eivät rikkoneet siveyden lakia vastaan (ks. OL 132:34–43). Mormonin kirjan aikaan Herra ei kuitenkaan hyväksynyt sivuvaimoja (ks. MK Jaak. 2:27; Moosia 11:2).

Presidentti Joseph Fielding Smith (1876–1972) on määrittänyt, millaisiin pappeihin ja opettajiin viitataan kohdassa MK Jaak. 1:18: ”Nefiläiset toimivat Melkisedekin pappeuden valtuudella Lehin ajoista niihin aikoihin asti, kun meidän Vapahtajamme tuli heidän keskuuteensa. On totta, että Nefi vihki Jaakobin ja Joosefin papeiksi ja opettajiksi nefiläisten maahan, mutta se seikka, että kohdassa käytetään monikollisia muotoja papeiksi ja opettajiksi, osoittaa, että kummassakaan niistä ei viitattu pappeuden nimenomaiseen virkaan, vaan kyse oli yleisestä tehtävästä opettaa, johtaa ja kehottaa kansaa.” (Answers to Gospel Questions, toim. Joseph Fielding Smith jr., 5 osaa, 1957–1966, osa 1, s. 124.)

Puhuessaan pappeudenhaltijoiden velvollisuudesta palvella muita presidentti Thomas S. Monson on selittänyt:

”Mitä kutsumuksen kunniassa pitäminen tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että me lisäämme sen arvokkuutta ja tärkeyttä, teemme siitä kunnioitetun ja kiitetyn kaikkien ihmisten silmissä, avarramme ja vahvistamme sitä, annamme taivaan valon loistaa sen kautta toisille ihmisille.

Ja kuinka kutsumus pidetään kunniassa? Yksinkertaisesti tekemällä se, mitä siihen kuuluu. Vanhin pitää vanhimmalle säädetyn kutsumuksen kunniassa oppimalla tuntemaan velvollisuutensa vanhimpana ja sen jälkeen täyttämällä ne. Mikä koskee vanhinta, koskee myös diakonia, opettajaa, pappia, piispaa ja jokaista, jolla on virka pappeudessa.” (”Pyhä palvelukutsu”, Liahona, toukokuu 2005, s. 54.)

Ne, joilla on vastuullinen tehtävä johtaa kirkossa, ottavat harteilleen vakavoittavan vastuun. Jaakob opetti, että kun johtaja ei opeta Jumalan sanaa niille, joita hänet on kutsuttu johtamaan, hän tulee osittain vastuulliseksi heidän synneistään. Presidentti Hugh B. Brown (1883–1975) ensimmäisestä presidenttikunnasta on käsitellyt tarkemmin Jaakobin kuvaamaa tehtävää:

”Presidentti John Taylor sanoi kerran pappeuden veljille puhuessaan: ’Ellette pidä kunniassa kutsumustanne, Jumala pitää teitä vastuussa niistä, jotka te olisitte voineet pelastaa, jos olisitte tehneet velvollisuutenne.’

Tämä on haasteellinen lausunto. Jos tekemisen syntien tai tekemättä jättämisen syntien vuoksi menetän jotakin, mitä olisin voinut saada tämän elämän jälkeen, minun itseni ja epäilemättä rakkaideni minun kanssani täytyy kärsiä. Mutta jos epäonnistun tehtävässäni piispana, vaarnanjohtajana, lähetysjohtajana tai yhtenä kirkon johtavista auktoriteeteista – jos joku meistä laiminlyö niiden opettamisen, johtamisen, ohjaamisen ja auttamisen, jotka ovat meidän ohjauksessamme ja tehtäväpiirissämme, jotta he pelastuisivat, niin jos meidän epäonnistumisemme vuoksi heidät menetetään, silloin Herra pitää meitä vastuullisina.” (Julkaisussa Conference Report, lokakuu 1962, s. 84.)

Sen sijaan että Jaakob olisi puhunut ”mieluisaa Jumalan sanaa” tai opettanut ”sanaa, joka parantaa haavoittuneen sielun” (MK Jaak. 2:8), hän tunsi Herran vaativan häntä puhumaan aiheesta, joka valitettavasti suurentaisi ”niiden haavoja, jotka jo [olivat] haavoittuneita” (jae 9). Toisinaan suorat ja haastavat sanat ovat välttämättömiä, kun pappeusjohtaja julistaa parannusta kirkon jäsenille.

Vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista on kuvannut sitä haasteellista tasapainoa, joka on totuuden opettamisessa sekä ymmärtäväisesti että rohkeasti:

”Jaakob käyttää suuren osan peräti kymmenestä jakeesta pyydellen itse asiassa anteeksi syntejä, joista hänen täytyy puhua, ja sitä kieltä, jota hänen täytyy käyttää niistä puhumiseen. Hän huomauttaa, että hän tekee sen ’vakaasti’ ja häntä ’painaa paljon suurempi toivo ja huoli [kuulijoidensa sielun] hyvinvoinnista’ (MK Jaak. 2:2–3). Sikäli kuin hänet tunnemme, yllättyisimme, jos hän olisi sanonut jotakin muuta.

Kuunnelkaa näiden kohtien surumielistä sävyä – niiden kirjaimellista murhetta – kun hän määrätietoisesti pyrkii siihen, mihin hän on aina pyrkinyt määrätietoisesti – vankkumattomaan uskollisuuteen Jumalaa ja Hänen käskyjään kohtaan.

’Niin, se surettaa sieluani ja saa minut kavahtamaan häpeästä Luojani edessä, että minun on todistettava teille teidän sydäntenne jumalattomuudesta. – –

Sen vuoksi sieluani painaa, että minun on Jumalalta saamani ankaran käskyn tähden ojennettava teitä teidän rikostenne mukaisesti, suurennettava niiden haavoja, jotka jo ovat haavoittuneita, sen sijaan että lohduttaisin ja parantaisin heidän haavojaan; ja niille, jotka eivät ole haavoittuneet, sen sijaan että he saisivat kestitä itseään mieluisalla Jumalan sanalla, ovat tikarit valmiina lävistämään heidän sielunsa ja haavoittamaan heidän herkkää mieltään.’ (MK Jaak. 2:6–7, 9.)

Emme ole edes päässeet itse puheeseen, kun jo aistimme, että tämä suora ja peräänantamaton tapa saarnata on varsin kirjaimellisesti lähes yhtä raskasta Jaakobille kuin se on syyllisyydentuntoisille hänen kuulijakunnassaan. Mutta kenties juuri näin asian aina tuleekin olla, ja tästä syystä Kristus oli saarnatessaan usein ’murheiden mies’. Käskyt täytyy pitää, synnistä täytyy nuhdella. Mutta nekin suorat tilanteet täytyy hoitaa myötätuntoisesti. Ankarimpienkin profeettojen täytyy saarnata herkän sielun syvyyksistä.” (”Jacob the Unshakable”, julkaisussa Heroes from the Book of Mormon, 1995, s. 39–40.)

Vanhin Dallin H. Oaks kahdentoista apostolin koorumista on opettanut, että kun pappeusjohtajat tuntevat Hengen vaativan heitä ojentamaan ja varoittamaan, kirkon jäsenillä on vastuullinen tehtävä toimia heille annetun oikaisun ja opetuksen mukaan:

”Viime viikolla puhuin erään kahdentoista koorumin jäsenen kanssa kommenteista, joita olimme saaneet huhtikuun konferenssipuheistamme. Ystäväni kertoi jonkun sanoneen hänelle: ’Minä nautin todella puheestasi.’ Olimme yhtä mieltä siitä, ettei se ollut sellainen kommentti, jollaisia haluamme saada. Kuten ystäväni sanoi: ’Minä en pitänyt sitä puhetta, että siitä nautittaisiin. Minä hän oikein minua pitää? Jonkinlaisena viihdyttäjänäkö?’ Eräs toinen koorumimme jäsen liittyi keskusteluun sanomalla: ’Se tuo mieleeni tarinan eräästä hyvästä papista. Kun muuan seurakunnan jäsen sanoi: ”Minä nautin todella saarnastanne tänään”, pappi vastasi: ”Siinä tapauksessa ette ymmärtänyt sitä.”’

Saatatte muistaa, että tässä huhtikuun konferenssissa puhuin pornografiasta. Kukaan ei ole sanonut minulle ’nauttineensa’ siitä puheesta – ei yksikään! Itse asiassa siinä ei ollut mitään nautinnollista minullekaan.

Puhun näistä viimeaikaisista keskusteluista opettaakseni periaatteen, että johtavan auktoriteetin yleiskonferenssissa esittämää sanomaa – sanomaa, joka on valmistettu Hengen vaikutuksella edistämään Herran työtä – ei esitetä siksi, että siitä nautittaisiin. Sen tarkoitus on innoittaa, ylentää, haastaa tai oikaista. Se esitetään, jotta se kuultaisiin Herran Hengen vaikutuksen alaisena sillä toivotulla tuloksella, että kuulija oppii puheesta ja Hengen kautta jotakin, mitä hänen pitäisi tehdä sen johdosta.” (”Elinikäinen omistautuminen”, kirkon koululaitoksen takkavalkeailta nuorille aikuisille, 1. toukokuuta 2005, s. 1, www.ldsces.org.)

Kuva

Jalokiviä ja kultaa

© Photospin

Jaakob on opettanut, ettei Jumala tuomitse varakkaita näiden rikkauksien vuoksi. Kaikki tuomitseminen kohdistuu sen sijaan heidän ylpeyteensä tai rikkauden väärinkäyttöön (ks. MK Jaak. 2:13–14). Jotkut Nefin kansasta valitsivat elämänsä keskipisteeksi Jumalan sijasta rikkaudet. Heidän vaurauden tavoittelunsa sai heidät pikemminkin vainoamaan veljiään kuin auttamaan näitä (ks. jakeet 18–19).

Presidentti David O. McKay (1873–1970) on neuvonut meitä olemaan varovaisia sen suhteen, mitä tavoittelemme. Vaikka saatammekin saada lähes kaiken, minkä hyväksi työskentelemme, saatamme joutua maksamaan siitä kovan hinnan: ”Mitä te tavoittelette ensimmäisenä? Mitä te pidätte vallitsevana, päällimmäisenä ajatuksena mielessänne? Se määrää suurelta osin kohtalonne. – – Te saatatte saavuttaa tässä maailmassa lähes kaiken, mihin pyritte. Jos teette työtä rikkauden eteen, te voitte saada sitä, mutta ennen kuin teette siitä itsetarkoituksen, katsokaapa niitä, jotka ovat tämän päämäärän toteuttamiseksi uhranneet kaiken – niitä, jotka ovat halunneet rikkautta rikkauden itsensä vuoksi. Kulta ei turmele ihmistä. Turmeltuminen liittyy sen kullan hankkimisen motiiviin.” (Treasures of Life, 1962, s. 174–175.)

Presidentti Boyd K. Packer, kahdentoista apostolin koorumin presidentti, on opettanut lisää elämän pyrkimyksistä:

”Me haluamme lastemme ja heidän lastensa tietävän, että elämän tärkein valinta ei tapahdu maineen ja tuntemattomuuden, rikkauden tai köyhyyden välillä. Valinta tapahtuu hyvän ja pahan välillä, mikä on todellakin aivan eri asia.

Kun me lopulta opimme tämän läksyn, ei onnemme siitä lähtien riipu aineellisista asioista. Me voimme olla onnellisia ilman niitä tai menestyä niistä huolimatta.

Rikkaus ja kuuluisuus eivät aina tule ihmisen osaksi siksi, että hän olisi ne ansainnut. Arvoamme ei mitata maineen tai omaisuutemme mukaan. – –

Elämämme koostuu tuhansista päivittäisistä valinnoista. Vuosien kuluessa nämä pienet valinnat sitoutuvat yhteen ja osoittavat selvästi, mitä me pidämme tärkeänä.

Toistan, että elämän ratkaiseva koetus ei keskity valintaan kuuluisuuden ja tuntemattomuuden välillä, ei myöskään valintaan rikkauden ja köyhyyden välillä. Suurin elämää koskeva valinta tehdään hyvän ja pahan välillä.” (”Valinta”, Valkeus, huhtikuu 1981, s. 39, 40.)

Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa paastouhrit auttavat köyhiä ja avun tarpeessa olevia. Kirkon johtajat kannustavat jäseniä olemaan avokätisiä tehdessään lahjoituksia. Vanhin Joseph B. Wirthlin (1917–2008) kahdentoista apostolin koorumista on neuvonut, kuinka paljon tulee antaa:

”Kuinka paljon meidän tulisi maksaa paastouhrina? Veljeni ja sisareni, köyhien siunaukseksi antamamme uhrin määrä on taivaallista Isäämme kohtaan tuntemamme kiitollisuuden mitta. Käännämmekö me, joita on siunattu niin runsaasti, selkämme niille, jotka tarvitsevat apuamme? Anteliaan paastouhrin maksaminen on sen mitta, kuinka halukkaita olemme pyhittämään itsemme muiden kärsimysten lievittämiseksi.

Veli Marion G. Romney, joka oli seurakuntamme piispa, kun minut kutsuttiin lähetystyöhön, ja joka myöhemmin palveli kirkon ensimmäisessä presidenttikunnassa, kehotti:

’Olkaa anteliaita antaessanne, jotta voisitte itse kasvaa. Älkää antako vain köyhien hyväksi, vaan antakaa oman hyvinvointinne hyväksi. Antakaa riittävästi, niin että voitte antaa itsenne Jumalan valtakunnalle pyhittämällä varanne ja aikanne.’ (”The Blessings of the Fast”, Ensign, heinäkuu 1982, s. 4.)” (Ks. ”Paaston laki”, Liahona, heinäkuu 2001, s. 91.)

Ylpeyttä nimitetään toisinaan suureksi hengen synniksi. Se oli Saatanan synti kuolevaisuutta edeltävässä maailmassa (ks. Jes. 14:12–14; Moos. 4:1–2). Lisäksi ylpeys johtaa epäonnistumiseen ja tuhoon, kuten Herra toistuvasti varoittaa meitä:

”Varo ylpeyttä, ettet joutuisi kiusaukseen” (OL 23:1).

”Sillä se hetki on lähellä ja se aika pian käsillä, jolloin maa on kypsä ja kaikki ylpeät ja ne, jotka tekevät sitä, mikä on jumalatonta, ovat kuin oljenkorsia; ja minä poltan heidät, sanoo Herra Sebaot, niin ettei maan päällä ole jumalattomuutta” (OL 29:9).

”Älkää saattako itseänne häpeään älkääkä pilkan kohteiksi, vaan ottakaa vastaan ojennusta kaikesta ylimielisyydestänne ja ylpeydestänne, sillä ne johtavat teidän sielunne ansaan” (OL 90:17).

”Joka itsensä korottaa, se alennetaan, ja joka itsensä alentaa, se korotetaan” (OL 101:42).

Jaakob opetti selkeästi, ettei Herra halunnut nefiläisten harjoittavan mitään moniavioisuuden muotoa. Hän totesi, että miehillä oli määrä olla vain yksi vaimo, ellei Herra toisin määrännyt (ks. MK Jaak. 2:27–30). Meidän aikanamme presidentti Gordon B. Hinckley (1910–2008) on esittänyt kirkon kannan moniavioisuuteen:

”Haluan sanoa ehdottomasti, että tällä kirkolla ei ole minkäänlaista tekemistä moniavioisuutta harjoittavien kanssa. He eivät ole tämän kirkon jäseniä. Useimmat heistä eivät ole koskaan olleetkaan jäseniä. He rikkovat maallista lakia. He tietävät rikkovansa lakia. Sen rangaistukset kohdistuvat heihin. Kirkolla ei ole tietystikään minkäänlaista tuomiovaltaa tässä asiassa.

Jos joidenkuiden jäsenistämme todetaan harjoittavan moniavioisuutta, heidät erotetaan kirkosta, mikä on vakavin rangaistus, minkä kirkko voi langettaa. Siinä mukana olevat eivät riko suoraan pelkästään maallista lakia, he rikkovat tämän kirkon lakia. Meitä sitoo yksi uskonkappaleemme. Se kuuluu: ’Me uskomme, että kuninkaille, presidenteille, hallitsijoille ja hallitusmiehille tulee olla alamainen ja että tulee noudattaa, kunnioittaa ja ylläpitää lakia’ (UK 12). Lakia ei voi samanaikaisesti noudattaa ja olla noudattamatta. – –

Jumala ilmoitti yli sata vuotta sitten selkeästi profeetalleen Wilford Woodruffille, että moniavioisuuskäytäntö tuli lakkauttaa, mikä merkitsee sitä, että se on nykyisin Jumalan lain vastaista. Jopa maissa, joissa maalliset tai uskonnolliset lait hyväksyvät moniavioisuuden, tämä kirkko opettaa, että avioliiton tulee olla yksiavioinen, eikä hyväksy jäsenikseen moniavioisuutta harjoittavia.” (”Mitä ihmiset kyselevät meistä?”, Liahona, tammikuu 1999, s. 84.)

Vanhin Richard G. Scott kahdentoista apostolin koorumista on opettaessaan selvästi määrittänyt siveyden lain: ”Mikä tahansa sukupuolinen intiimisuhde avioliiton ulkopuolella – tarkoitan kaikkea tahallista toisen henkilön pyhien intiimialueiden koskettelua, olipa tällä vaatteet päällä tai ei – on syntiä, ja Jumala on kieltänyt sen. Näiden tunteiden tahallinen kiihottaminen omassa ruumiissa on myös syntiä.” (Ks. ”Oikeiden valintojen tekeminen”, Valkeus, tammikuu 1995, s. 36.)

Lisäksi vanhin Scott vahvisti Jumalan hyväksyvän aviollisen intiimisuhteen mutta samalla tuomitsevan seksuaalisen moraalittomuuden. Hän varoitti:

”Herra on – – kieltänyt nuo intiimit suhteet avioliiton pysyvän sitoumuksen ulkopuolella, koska ne tekevät tyhjäksi Hänen aivoituksensa. Pyhän avioliiton suojissa sellaiset suhteet ovat Hänen suunnitelmansa mukaisia. Kun niitä harjoitetaan millä tahansa muulla tavalla, ne ovat Hänen tahtonsa vastaisia. Ne aiheuttavat vakavaa emotionaalista ja hengellistä vahinkoa. Vaikka avioliiton ulkopuolisiin sukupuolisuhteisiin antautuneet eivät tajua, että niin tapahtuu nyt, he tajuavat sen myöhemmin.

Sukupuolinen moraalittomuus on esteenä Pyhän Hengen vaikutukselle ja kaikille Hänen mieltä ylentäville, valaiseville ja voimia antaville kyvyilleen. Se saa aikaan voimakasta fyysistä ja emotionaalista kiihotusta. Ajan mittaan se saa aikaan sammumattoman himon, joka ajaa uhrinsa yhä vakavampiin synteihin. Se synnyttää itsekkyyttä ja voi tuottaa aggressiivisia tekoja, mukaan lukien raakuus, abortti, seksuaalinen hyväksikäyttö ja väkivaltarikokset. Sellainen kiihotus voi johtaa homoseksuaalisiin tekoihin, ja ne ovat pahoja ja ehdottomasti vääriä.” (Ks. ”Oikeiden valintojen tekeminen”, s. 36.)

Monet nefiläiset aviomiehet olivat särkeneet vaimonsa sydämen ja menettäneet lastensa luottamuksen. Perhe voi tuhoutua, kun siveyden lakia rikotaan. Vanhin Neal A. Maxwell (1926–2004) kahdentoista apostolin koorumista on selittänyt, kuinka synnin seuraukset vaikuttavat muihinkin kuin vain niihin, jotka ovat siinä osallisina:

”Siveettömyys ja uskottomuus aiheuttavat vakavia seuraamuksia kuten aviottomuuden ja isättömyyden kauas heijastuvat, jopa ahdistavat vaikutukset samoin kuin taudit ja perheiden rikkoutuminen. Niin monet avioliitot ovat hiuskarvan varassa tai jo katkenneet. – –

Senpä vuoksi kuudennen käskyn pitäminen on elintärkeä suojakilpi! (Ks. 2. Moos. 20:14.) Kun sen kilven laskee tai kadottaa, menettää kipeästi tarvittavat taivaan siunaukset. Yksikään ihminen tai yksikään kansa ei voi menestyä pitkään vailla niitä siunauksia.” (Ks. ”Kuudes käsky – suojakilpi”, Liahona, tammikuu 2002, s. 90, 91.)

Lapset oppivat jatkuvasti ympärillään olevien esimerkistä. Valitettavasti epävanhurskaalla esimerkillä voi olla tuhoisa vaikutus nuoriin. Vanhin Vaughn J. Featherstone seitsemänkymmenen koorumista on varoittanut: ”Sananen aikuisille ja vanhemmille. Vanhin Bruce R. McConkien isä [Oscar Walter McConkie] opetti, että kun me rikomme jotakin käskyä, miten pientä tahansa, voivat nuoremme myöhemmin elämässään rikkoa jotakin kymmenen tai sata kertaa vakavampaa käskyä ja puolustella sitä sillä pienellä käskyllä, jota me rikoimme.” (”Yksi lenkki kestää yhä”, Liahona, tammikuu 2000, s. 15–16.)

Vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista on kehottanut kirkon vanhempia osoittamaan lapsilleen henkilökohtaista uskoa ja vanhurskautta:

”Mielestäni osa vanhemmista ei ehkä ymmärrä, että silloinkin kun he tuntevat omassa mielessään varmuutta omaan todistukseensa liittyvistä asioista, he voivat siitä huolimatta tehdä uskostaan lapsilleen liian vaikeasti havaittavan. Me voimme olla suhteellisen aktiivisia, kokouksissa käyviä myöhempien aikojen pyhiä, mutta ellemme elä vilpittömästi evankeliumin mukaan ja välitä lapsillemme voimakasta sydämen vakaumusta palautuksen totuudellisuudesta ja kirkon jumalallisesta johdosta ensimmäisestä näystä aina tähän hetkeen asti, niin omaksi suruksemme mutta ei yllätykseksemme lapsistamme ei ehkä tulekaan näkyvästi aktiivisia, kirkossa käyviä myöhempien aikojen pyhiä vaan toisinaan jotakin aivan muuta.

Jokin aika sitten tapasimme sisar Hollandin kanssa hienon nuorukaisen, joka otti meihin yhteyttä harhailtuaan salatieteiden läpi ja tutkittuaan joukon idän uskontoja yrittäessään kaikella tällä löytää uskon. Hän myönsi, ettei hänen isänsä uskonut yhtään mihinkään. Mutta hän kertoi, että hänen isoisänsä oli itse asiassa Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen. ’Mutta ei se juurikaan hänestä näkynyt’, nuorukainen sanoi. ’Hän oli aina aika kyyninen kirkon suhteen.’ Isoisästä, joka on kyyninen, poikaan, joka on agnostikko, pojanpoikaan, joka etsii nyt epätoivoisesti sitä, mitä Jumala oli jo kerran hänen perheelleen antanut! – –

Yhdellekään vanhemmalle tai kenellekään muulle ei ole koskaan annettu lupaa johtaa lasta (tai ketään muutakaan!) edes tahtomattaan pois uskollisuudesta, pois lojaalisuudesta ja raudanlujasta uskosta vain siksi, että me haluamme olla nokkelia tai riippumattomia. – –

Eläkää evankeliumin mukaan niin näkyvästi kuin kykenette. Pitäkää liitot, jotka lapsenne tietävät teidän tehneen. Antakaa pappeuden siunauksia. Ja todistakaa! Älkää pelkästään otaksuko, että lapsenne saavat jotenkin käsityksen uskostanne omin neuvoin.” (Ks. ”Rukous lasten puolesta”, Liahona, toukokuu 2003, s. 86, 87.)

Toisesta kuolemasta käytetään myös nimitystä hengellinen kuolema. Pyhien kirjoitusten oppaassa selitetään, että hengellinen kuolema on ”ero Jumalasta ja hänen vaikutuksestaan”. Hengellinen kuolema eli toinen kuolema, johon Jaakob viittasi, ”tapahtuu – – kuolevaisen ruumiin kuoleman jälkeen. Sekä ylösnousseet olennot että Perkele ja hänen enkelinsä tuomitaan. Ne, jotka ovat tahallaan kapinoineet evankeliumin valoa ja totuutta vastaan, kärsivät hengellisen kuoleman. – – (Alma 12:16; Hel. 14:16–19; OL 76:36–38.)” (PKO, hakusana ”Kuolema, hengellinen”, s. 91.)

Kuva

Aadam ja Eeva uhraavat

© 1995 Del Parson

Jaakobin kirjoitukset antavat meille tärkeän näkemyksen Mooseksen laista ja Vanhasta testamentista. Kohdassa MK Jaak. 4:5 meille opetetaan, että Vanhan testamentin profeetat ennen Jaakobin aikaa tiesivät, että Kristus ja Isä ovat erillisiä olentoja, ja sen mukaisesti he palvelivat Isää Kristuksen nimessä. Jaakobin sanat osoittavat, että Mooseksen laki oli paljon muutakin kuin vain ankarien käskyjen ja määräysten laki, kuten jotkut nykypäivän tiedemiehet väittävät. Mooseksen laki todisti Jeesuksesta Kristuksesta ja johti vanhurskaat pyhittymiseen Jeesuksen Kristuksen sovituksen kautta.

Presidentti Marion G. Romney (1897–1988) ensimmäisestä presidenttikunnasta on selittänyt, mitä tarkoittaa neuvoa Herraa: ”En usko, että monet kirkon jäsenet tietoisesti seuraavat ihmisten suostutteluja tai omaa neuvoaan sen sijaan että kuuntelisivat Herran neuvoa. Mutta kun me emme selvitä, mikä Herran neuvo on jonkin asian suhteen, me olemme taipuvaisia korvaamaan Hänen neuvonsa omalla neuvollamme. Kun me emme tiedä Herran ohjeita, me emme itse asiassa voi tehdä muuta kuin seurata omaa neuvoamme.” (”Seek Not to Counsel the Lord”, Ensign, elokuu 1985, s. 5.)

Palvellessaan seitsemänkymmenen koorumissa vanhin Dean L. Larsen selitti, että muinaisten aikojen israelilaiset ”joutuivat suuriin vaikeuksiin”, koska he ”saattoivat itsensä vakavaan vaaraan hengellisissä asioissa, koska he eivät halunneet ottaa vastaan totuuden yksinkertaisia perusperiaatteita. He leikittelivät ja kiihottivat uteliaisuuttaan asioilla, joita he ’eivät voineet ymmärtää’ (MK Jaak. 4:14). Heitä vaivasi ilmeisesti näennäisoppineisuus ja hienostelu, joka antoi heille väärän ylemmyydentunteen niitä kohtaan, jotka tulivat heidän keskuuteensa puhumaan Herran selkeää sanaa. He osuivat yli viisauden ja harkitsevaisuuden maalin eivätkä selvästikään pysyneet niiden evankeliumin perustotuuksien piirin sisäpuolella, jotka muodostavat uskon perustan. He varmasti uppoutuivat teoreettisiin pohdiskeluihin, jotka hämärsivät heiltä hengelliset perustotuudet. Kun he sokaistuivat näistä asioista, joita he ’eivät voineet ymmärtää’, he menettivät ymmärryksensä totisen Messiaan lunastustehtävästä ja uskonsa siihen, ja elämän tarkoitus hämärtyi. Israelin historian tutkiminen vahvistaa Jaakobin väittämät.” (Ks. ”He suuntasivat katseensa yli maalin”, Valkeus, tammikuu 1988, s. 8–9.)

Vanhin Neal A. Maxwell on selittänyt, kuinka nykyään voi välttää ”katsomasta yli maalin”: ”Tämä uskomaton sokeus, joka sai heidät hylkäämään nuo profeettojen lausumat totuudet ja esti heitä hyväksymästä Jeesusta henkilönä, joka Hän oli, aiheutui Jaakobin mukaan siitä, että he ’katsoivat yli maalin’. Ne, jotka katsovat yli sen, mikä on selkeää, yli profeettojen, yli Kristuksen ja yli Hänen yksinkertaisten opetustensa, odottivat turhaan silloin, samoin kuin he odottavat turhaan nykyäänkin. Sillä vain Jeesuksen Kristuksen evankeliumi opettaa meille asioita sellaisina, kuin ne todella ovat ja kuin ne todella tulevat olemaan.” (”On Being a Light”, Salt Laken uskontoinstituutissa pidetty puhe, 2. tammikuuta 1974, s. 1.)