3. Nefi 8–11

Nefi huomautti, ettei ”ollut ketään, joka olisi voinut tehdä ihmettä Jeesuksen nimessä, ellei häntä ollut puhdistettu joka rahtua myöten pahuudestaan” (3. Nefi 8:1; ks. myös OL 121:36).

Seuraava kertomus, jonka vanhin Vaughn J. Feather-stone esitti palvellessaan johtavassa piispakunnassa, havainnollistaa sitä, että pappeudenhaltijoiden tulee olla puhtaita kaikkina aikoina:

”Ihminen ei voi piilotella syntiä. Ei voi pilkata Jumalaa ja olla Herran pyhän pappeuden haltija ja teeskennellä olevansa Hänen palvelijansa.

Tiedän erään suurenmoisen miehen, joka piteli kuollutta poikaansa sylissään ja sanoi: ’Jeesuksen Kristuksen nimessä ja pyhän Melkisedekin pappeuden voimalla ja valtuudella minä käsken sinua elämään.’ Ja kuollut poika avasi silmänsä.

Tämä suurenmoinen veli ei olisi mitenkään voinut tehdä sitä, jos hän olisi muutama päivä aikaisemmin katsellut pornografista aineistoa tai jos hän olisi ollut mukana jossakin toisessa senkaltaisessa rikkomuksessa. Pappeudella täytyy olla puhdas kanava, jonka kautta toimia.” (Julkaisussa Conference Report, huhtikuu 1975, s. 100 tai Ensign, toukokuu 1975, s. 66.)

Vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista on selittänyt, että vaikka jokainen pappeuden siunauksen antaminen ei johdakaan ihmeenomaiseen tapahtumaan, niin vain ne, jotka ovat kelvollisia, voivat suorittaa ihmeitä Kristuksen nimessä. Pappeudenhaltijoiden on pidettävä itsensä puhtaina: ”Nuoret ystäväni sekä Aaronin että Melkisedekin pappeudessa, kaikkiin rukouksiin ei vastata yhtä pikaisesti, eivätkä kaikki pappeuden valtuudella annetut julistukset voi käskeä elämää elpymään tai jatkumaan. Joskus Jumalan tahto on toinen, mutta nuoret miehet, te tulette tietämään – ellette jo nyt tiedä sitä – että pelottavina, jopa vaarallisina hetkinä teidän uskonne ja teidän pappeutenne tulee vaatimaan teiltä teidän parastanne ja sitä parasta, jota voitte kutsua alas taivaasta. Te Aaronin pappeuden pojat ette voi käyttää pappeuttanne aivan samalla tavoin kuin vanhimmaksi asetettu käyttää Melkisedekin pappeutta, mutta kaikkien pappeudenhaltijoiden täytyy olla välineitä Jumalan kädessä, ja ollaksenne sitä, teidän täytyy – Joosuan sanoin – pyhittäytyä [Joos. 3:5]. Teidän tulee olla valmiita ja kelvollisia toimimaan.” (Ks. ”Pyhittäytykää”, Liahona, tammikuu 2001, s. 47.)

”Suuri ja kauhea rajuilma, – – [jollaisesta] ei ollut koskaan tiedetty koko maassa” päästi valloilleen suunnatonta ympäristötuhoa (3. Nefi 8:6–7). Nämä luonnonmullistukset olivat Amerikassa annettuja merkkejä, jotka todistivat Jeesuksen Kristuksen ristiinnaulitsemisesta Jerusalemissa (ks. 1. Nefi 19:10–12; Hel. 14:20–21). Jotkin luonnonmullistukset meidän aikanamme merkitsevät Vapahtajan toisen tulemisen lähestymistä.

Kuva

Maanjäristyksen aiheuttamaa tuhoa

Jerry Thompson, © IRI

Vanhin Dallin H. Oaks kahdentoista apostolin koorumista on maininnut, että suurten maanjäristysten määrän kasvu on yksi Vapahtajan toisen tulemisen merkeistä: ”Näitä toisen tulemisen merkkejä on kaikkialla ympärillämme, ja niiden esiintymistiheys ja voimakkuus näyttävät kasvavan. Esimerkiksi julkaisun The World Almanac and Book of Facts 2004 luettelo suurista maanjäristyksistä osoittaa, että 1980- ja 1990-luvuilla oli kaksi kertaa niin paljon maanjäristyksiä kuin kahtena aikaisempana vuosikymmenenä (s. 189–190). Edelleen se osoittaa, että tämän vuosisadan muutaman ensimmäisen vuoden aikana niiden määrä on kasvanut jyrkästi. Luettelo huomattavista tulvista ja tulva-aalloista sekä luettelo pyörre-, hirmu- ja lumimyrskyistä maailmanlaajuisesti osoittavat samanlaista kasvua viime vuosina (s. 188–189). Kasvulukuja ei kannata verrata viisikymmentä vuotta vanhoihin tietoihin, koska raportointikriteerit ovat muuttuneet, mutta luonnonmullistusten kiihtyvän kasvun malli muutaman viimeisen vuosikymmenen aikana näyttää uhkaavalta.” (”Valmistautuminen toista tulemista varten”, Liahona, toukokuu 2004, s. 7–8.)

Kolmen päivän pimeys oli vertauskuva Jeesuksen Kristuksen kuolemasta – Hänen, joka on ”maailman valo ja elämä” (3. Nefi 11:11). Mormon tähdensi, että kolmen päivän pimeys oli merkki, joka annettiin Vapahtajan kuolemasta (ks. 1. Nefi 19:10; Hel. 14:27; 3. Nefi 8:23). Kuvattuaan kolme tuntia kestäneen suuren myrskyn aiheuttamaa tuhoa (ks. 3. Nefi 8:5) Mormon vahvisti, että täydellinen pimeys oli yksi merkeistä, jotka nyt toteutuivat (ks. 3. Nefi 10:14). Pimeys oli niin sankkaa, ”ettei voinut olla minkäänlaista valoa” (3. Nefi 8:21). Tämän pimeyden aikana Jeesuksen Kristuksen – maailman valon – ruumis makasi haudassa. Kristuksen ylösnousemuksen päivänä, kun Hän oli voittanut kuoleman, valo tuli jälleen Amerikassa elävän kansan luo ja oli merkkinä siitä, että Kristus oli voittanut kuoleman ja pimeyden (ks. 3. Nefi 10:9–11).

Profeettojen hylkääminen johtaa kärsimykseen nykyään aivan kuten muinaisinakin aikoina. Presidentti N. Eldon Tanner (1898–1982) ensimmäisestä presidenttikunnasta on verrannut pyhien kärsimystä Amerikassa Vapahtajan kuoleman jälkeisessä tuhossa siihen meidän aikanamme tapahtuvaan tuhoon, joka kohtaa niitä, jotka päättävät olla seuraamatta nykyajan profeettoja:

”Nykyään maailma hylkää Jumalan profeettojen sanomat. Eikö ole totta, että maailmassa on itkua ja valitusta, koska ihmiset käyvät sotia toisiaan vastaan? Eikö meidän joukossamme ole monia, jotka valittavat nuortensa kapinallisuutta ja onnettomuuksia, jotka heitä kohtaavat, kun he kääntyvät pois vanhurskaudesta ja kärsivät seurauksista käytettyään alkoholia, tupakkaa, huumeita ja muita kiellettyjä aineita? Kuinka monia surijoita meillä on yhteiskunnassamme vallitsevan laittomuuden seurauksena? Meidän on otettava vaarin menneisyyden historian opetuksista, jotta meitä ei hävitettäisi samalla tavalla kuin eräitä varhaisempia sivilisaatioita.

Se oli sanoma, jonka Kristus toi noille varhaisille nefiläisille.” (Ks. ”Kristus Amerikassa”, Valkeus, elokuu 1975, s. 38.)

Jeesus Kristus on luvannut: ”Siunattuja ovat ne, jotka tulevat minun luokseni” (3. Nefi 9:14).

Vanhin Jeffrey R. Holland on selittänyt, mitä tämä kutsu tarkoittaa ja kuinka se soveltuu meidän elämäämme: ”’Tule’, [Kristus] sanoo rakastaen. ’Lähtekää minun mukaani.’ Olitpa menossa mihin hyvänsä, tule ensin katsomaan, mitä minä teen, katsomaan, missä ja miten minä käytän aikani. Opi minusta, kulje kanssani, puhu kanssani, usko. Kuuntele, kun minä rukoilen. Sinäkin saat vuorollasi vastauksia omiin rukouksiisi. Jumala tuo levon sinun sieluusi. Lähde minun mukaani.” (Ks. ”Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin”, Valkeus, tammikuu 1998, s. 67.)

Käsky uhrata eläinuhreja annettiin ensin Aadamille. Eläinuhrin tarkoitus oli kohdistaa ihmisen mieli Vapahtajan perimmäiseen uhriin. Uskollisille opetettiin, että eläinuhrit loppuisivat sen jälkeen kun Jumalan Poika olisi uhrannut verensä suurena ja viimeisenä uhrina (ks. Alma 34:10). Amulek selitti, että Jeesuksen Kristuksen sovituksen jälkeen eläinuhria ei enää vaadittaisi: ”Verenvuodatus lakkaa – –; silloin Mooseksen laki täyttyy; – – ja tuo suuri ja viimeinen uhri on oleva Jumalan Poika, niin, ääretön ja iankaikkinen” (Alma 34:13–14). Kun Jeesuksen Kristuksen uhri oli suoritettu loppuun, Jumalan ääni julisti Mormonin kirjan kansalle: ”Minä en hyväksy mitään teidän teuras- ja polttouhreistanne” (3. Nefi 9:19).

Vaikka eläinuhrien ja polttouhrien oli määrä lakata (ks. 3. Nefi 9:19), Herra ei lopettanut uhrauksen lakia. Käyttäen kohtaa 3. Nefi 9:20 vanhin D. Todd Christofferson kahdentoista apostolin koorumista selitti, että nykyään Herra vaatii toisenlaisia uhrauksia:

”Vapahtaja sanoi, ettei Hän hyväksyisi enää eläinten uhraamista polttamalla. Uhrilahja, jonka Hän hyväksyisi, olisi nyt ’särkynyt sydän ja murtunut mieli’ [3. Nefi 9:20]. – – Voitte uhrata Herralle särkyneen eli parannusta tekevän sydämenne ja murtuneen eli tottelevaisen mielenne lahjan. Todellisuudessa se lahja olette te itse – se, mitä olette, ja se, miksi olette tulossa.

Onko teissä tai elämässänne jotakin, mikä on epäpuhdasta tai kelvotonta? Kun pääsette siitä eroon, se on lahja Vapahtajalle. Puuttuuko elämästänne jokin hyvä tapa tai luonteenpiirre? Kun omaksutte sen ja teette siitä osan persoonallisuuttanne, annatte lahjan Herralle.” (”Kun olet kääntynyt”, Liahona, toukokuu 2004, s. 12.)

Presidentti Ezra Taft Benson (1899–1994) on selittänyt, että on monia, jotka kehittyvät hengellisesti mutta eivät pysty havaitsemaan omaa hienovaraista kasvuaan: ”Päivä päivältä [myöhempien aikojen pyhät] lähestyvät Herraa tajuamattakaan, että ovat rakentamassa Jumalan kaltaista elämää. He elävät hiljaa hyvää tehden, palvellen ja omistautuen. He ovat kuin lamanilaiset, joista Herra sanoi, että heidät ’kastettiin tulella ja Pyhällä Hengellä, eivätkä he sitä tienneet’ (3. Nefi 9:20, kursivointi lisätty).” (Ks. ”Voimallinen sydämen muutos”, Valkeus, maaliskuu 1990, s. 7.)

Presidentti Boyd K. Packer, kahdentoista apostolin koorumin presidentti, on käyttänyt tätä samaa pyhien kirjoitusten kohtaa ilmaistakseen huolen siitä, että Pyhän Hengen lahjaa ei tunnisteta niin kuin se pitäisi tunnistaa. Hän kannusti myöhempien aikojen pyhiä vaalimaan Pyhän Hengen lahjaa ja neuvoi, kuinka voi tunnistaa Hengen:

”Liian monet meistä ovat niiden kaltaisia, joista Herra sanoi: ’[He tulivat] minun luokseni särkynein sydämin ja murtunein mielin, – – [ja] kääntymisensä hetkellä [heidät] kastettiin tulella ja Pyhällä Hengellä, eivätkä he sitä tienneet’ [3. Nefi 9:20, kursivointi lisätty].

Ajatelkaapa sitä: ’Eivätkä he sitä tienneet.’ Ei ole tavatonta, että joku on saanut sen lahjan oikeastaan tietämättä sitä.

– – On niin paljon mentävää, niin paljon tehtävää tässä melskeisessä maailmassa. Voimme olla liian kiireisiä kiinnittääksemme huomiota Hengen kuiskauksiin.” (”Tulenlieskoja, kuin kieliä”, Liahona, heinäkuu 2000, s. 9–10.)

Kuva

Kana ja poikasia

Vertaus, jossa Herran kansan kokoamista verrataan kanaemoon, joka kokoaa poikasensa, tarjoaa mielenkiintoisia oivalluksia. Kanaemo huolehtii poikasistaan ja uhraisi henkensä niiden suojelemiseksi. Kun vaara uhkaa, se kokoaa poikasensa siipiensä alle suojaan. Samalla tavoin Herra rakastaa kansaansa, Israelin huonetta. Hän antoi henkensä kansansa puolesta ja on pyrkinyt kokoamaan heidät yhteen, jotta Hän voisi suojella ja ravita heitä. Monet kerrat Israel on kuitenkin päättänyt hylätä Herran.

Kommentoiden kohtaa 3. Nefi 10:5–6 presidentti Henry B. Eyring ensimmäisestä presidenttikunnasta on todistanut, että Vapahtaja auttaa niitä, jotka pyrkivät tulemaan Hänen luokseen:

”Useammin kuin kerran Hän on sanonut, että Hän haluaisi koota meidät luokseen, niin kuin kanaemo kokoaa poikasensa siipiensä suojaan. Hän sanoo, että meidän täytyy päättää tulla Hänen luokseen nöyrinä ja osoittaen riittävää uskoa Häneen tehdäksemme parannuksen ’täysin vilpittömin sydämin’ [3. Nefi 10:6].

Yksi tapa tehdä niin on kokoontua pyhien kanssa Hänen kirkossaan. Menkää kokouksiinne, silloinkin kun se tuntuu vaikealta. Jos te olette lujia, Hän auttaa teitä löytämään voimaa tehdä niin.” (”Herran voimassa”, Liahona, toukokuu 2004, s. 18.)

Kun seuraamme profeettoja, saamme usein osaksemme turvallisuutta. Nefiläiset, jotka ottivat vastaan profeetat, säästyivät suurilta tuhoilta (ks. 3. Nefi 10:12). Vanhin M. Russell Ballard kahdentoista apostolin koorumista on opettanut, että nefiläisten tavoin meidänkin on seurattava profeettaamme, jos toivomme saavamme turvallisuutta, rauhaa, menestystä ja onnea: ”Veljeni ja sisareni, se, että meillä on Jumalan profeetta keskuudessamme, ei ole mikään pikkuasia. Suurenmoisia ja ihmeellisiä ovat ne siunaukset, joita saamme elämäämme kuunnellessamme profeetan kautta saamaamme Herran sanaa. – – Kun kuulemme Herran neuvoja, jotka ilmaistaan kirkon presidentin sanojen välityksellä, meidän reaktiomme tulisi olla varma ja viivyttelemätön. Historia on osoittanut, että saamme osaksemme turvallisuutta, rauhaa, menestystä ja onnea vastatessamme profeetan neuvoon.” (”Teidän tulee ottaa vastaan hänen sanansa”, Liahona, heinäkuu 2001, s. 80.)

Presidentti Boyd K. Packer on todistanut, että niiden osaksi, jotka seuraavat profeettoja, tulee siunauksia, ja hän varoitti profeettojen hylkäämisen seurauksista:

”Karl G. Maeser oli kerran johtamassa erästä nuorten lähetyssaarnaajien ryhmää yli Alppien. Kun he pääsivät huipulle, hän katsoi taakseen ja näki rivin keppejä, jotka oli isketty hankeen merkiksi ainoasta turvallisesta reitistä yli muutoin petollisen jäätikön.

Hän pysäytti lähetyssaarnaajien ryhmän ja viittoi kohti keppejä sanoen: ’Veljet, siinä on [Jumalan] pappeus. Nuo ovat vain tavallisia keppejä, kuten me muutkin, – – mutta paikka, jossa ne ovat, tekee niistä meille merkityksellisiä. Jos astumme sivuun niiden merkitsemältä reitiltä, joudumme hukkaan.’ (Julkaisussa Alma P. Burton, Karl G. Maeser, Mormon Educator, 1953, s. 22.)

Vaikka kukaan meistä ei ole täydellinen, niin kirkon työ etenee tavallisten ihmisten johtamana.

Herra on luvannut:

’Jos kansani kuulee minun ääntäni ja niiden palvelijoideni ääntä, jotka olen nimittänyt johtamaan kansaani, katso, totisesti minä sanon teille, että sitä ei siirretä pois sijaltaan.

Mutta jos se ei kuule minun ääntäni eikä näiden miesten ääntä, jotka minä olen nimittänyt, sitä ei siunata.’ (OL 124:45–46.)

Todistan, veljet ja sisaret, että kirkon johtajat ovat Jumalan kutsumia oikealla valtuudella, ja kirkon jäsenet tietävät, että heillä on tuo valtuus ja että kirkon säännönmukaisesti asetetut johtavat veljet ovat asianmukaisesti asettaneet heidät. Jos me seuraamme heitä, me pelastumme. Jos erkanemme heistä, joudumme varmasti harhaan.” (”Senkaltaisia karta”, Valkeus, 1985, konferenssiraportti 155. vuosikonferenssista, s. 35.)

Vanhin Dallin H. Oaks on opettanut, että ”vieno ääni”, joka ”sai heidän sydämensä palamaan” (3. Nefi 11:3, kursivointi lisätty) oli pikemminkin tunne kuin ääni: ”Sana ’palamaan’ viittaa tässä kirjoitusten kohdassa varmastikin hyvänolon ja tyyneyden tunteeseen” (ks. ”Opettaminen ja oppiminen Hengen kautta”, Liahona, toukokuu 1999, s. 22). Tyyneys tarkoittaa lämpöä, lempeyttä ja levollisuutta.

Aivan kuten nefiläisten oli aukaistava korvansa (ks. 3. Nefi 11:5) kuullakseen Jumalan äänen, presidentti Boyd K. Packer on selittänyt, että meidän on kuunneltava, jotta voisimme tuntea Hengen lempeät kuiskaukset:

”Pyhissä kirjoituksissa kerrotaan, ettei Hengen ääni ole ’kova’ eikä ’terävä’. Se ei ole ’ukkosen ääni eikä – – kova, melskeinen ääni’, vaan ’täydellisen lempeä hiljainen ääni, ikään kuin se olisi ollut kuiskaus’, ja se voi tunkeutua ’aivan sieluun asti’ ja saada sydämen palamaan. (3. Nefi 11:3; Hel. 5:30; OL 85:6–7.) Muistakaa, kuinka Elia sai tietää, ettei Herran ääni ollut myrskyssä eikä maanjäristyksessä eikä tulessa, vaan se oli ’hiljaista huminaa’ (1. Kun. 19:12).

Henki ei kiinnitä huomiotamme huutamalla tai ravistelemalla meitä kovakouraisesti. Se pikemminkin kuiskaa. Se hyväilee niin lempeästi, että jos keskitymme muuhun, emme ehkä tunne sitä lainkaan. (Ei ole mikään ihme, että viisauden sana ilmoitettiin meille, sillä kuinka juoppo tai huumeiden käyttäjä voisi tuntea sellaisen äänen?)

Joskus se koskettaa juuri sen verran, että huomaisimme sen. Mutta useimmiten käy niin, että ellemme ota vaarin lempeästä tunteesta, Henki vetäytyy pois.” (Ks. ”Herran lamppu”, Valkeus, joulukuu 1988, s. 35.)

Presidentti Ezra Taft Benson on puhunut siitä harvinaisesta kokemuksesta, jolloin kuultiin taivaallisen Isän ääni:

”Vain harvat ihmiset koko maailman historiassa ovat todella kuulleet Isän Jumalan äänen puhuvan heille. Kun ihmiset katsoivat taivaalle, ’he näkivät Miehen laskeutuvan taivaasta; ja hän oli pukeutunut valkoiseen viittaan, ja hän tuli alas ja seisoi heidän keskellään’ [3. Nefi 11:8].

Kirkastettu, ylösnoussut olento, jumaluuden jäsen, lukemattomien maailmojen Luoja, Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala seisoi heidän silmiensä edessä!” (Ks. ”Vapahtajan käynti Amerikassa”, Valkeus, heinäkuu 1987, s. 4.)

Presidentti James E. Faust (1920–2007) ensimmäisestä presidenttikunnasta on opettanut, että Vapahtajan esimerkin noudattaminen koetusten aikana auttaa meitä kestämään omat henkilökohtaiset ”katkerat maljamme”: ”Juodessaan eteensä tulleesta katkerasta maljasta monet jäsenet erehtyvät ajattelemaan, että tämä malja menee muiden ohitse. Ensimmäisinä sanoinaan läntisellä mantereella asuville ihmisille Jeesus Nasaretilainen kertoi sydämeenkäyvällä tavalla siitä katkerasta maljasta, jonka Isä oli antanut Hänelle (ks. 3. Nefi 11:11). Jokaisen sielun juotavaksi annetaan jonkinlainen katkera malja. Vanhemmat, joiden lapsi harhautuu oikealta tieltä, joutuvat kokemaan sanoin kuvaamatonta surua. Nainen, jonka aviomies on julma tai tunteeton, voi tuntea sydämensä murtuvan joka päivä. Jäsenet, jotka eivät solmi avioliittoa, saattavat kärsiä surua ja pettymystä. Katkeran maljan juomisen jälkeen tulee kuitenkin hetki, jolloin ihmisen täytyy hyväksyä tilanne sellaisena kuin se on ja kääntyä Jumalan ja lähimmäisten puoleen. Presidentti Harold B. Lee on sanonut: ’Älkää antako itsesäälin tai epätoivon johtaa teitä pois siitä suunnasta, jonka tiedätte oikeaksi.’ Vapahtaja on osoittanut suunnan: meidän henkemme ja sydämemme täytyy syntyä uudesti.” (Ks. ”Toinen syntymä”, Valkeus, kesäkuu 1998, s. 3–4.)

Kun ylösnoussut Herra ilmestyi nefiläisille, Hän kutsui heitä tunnustelemaan haavoja käsissään ja jaloissaan ja kyljessään, jotta he voisivat todistaa Hänen ylösnousemuksestaan (ks. 3. Nefi 11:14). Vanhin Jeffrey R. Holland on opettanut, että Jeesuksen Kristuksen kuolevaisuuden haavat ovat merkkejä Hänen uhristaan:

Kuva

Kristuksen käynti Amerikassa

”Vaikka päivämme tuntuisivat kuinka synkiltä, niin maailman Vapahtajan päivät ovat olleet paljon synkemmät. Muistutuksena niistä päivistä Jeesus on katsonut hyväksi säilyttää opetuslastensa hyväksi ylösnousseessa ruumiissaankin, joka muutoin on täydelliseksi tehty ruumis, käsissään ja jaloissaan ja kyljessään olevat haavat – tavallaan merkkeinä siitä, että tuskallisia asioita tapahtuu myös puhtaille ja täydellisille; tavallaan merkkeinä siitä, että tässä maailmassa koettu kärsimys ei ole osoitusta siitä, etteikö Jumala rakastaisi meitä; tavallaan merkkeinä siitä, että vaikeudet menevät ohi ja me voimme olla onnellisia. Muistuttakaa toisia siitä, että sielumme Kapteenina on haavoitettu Kristus; Hän, jolla on yhä arvet merkkinä siitä, että me saamme anteeksi, vammat merkkinä Hänen rakkaudestaan ja nöyryydestään, särjetty ruumis merkkinä kuuliaisuudesta ja uhrista.

Nämä haavat ovat tärkein tuntomerkki, mistä meidän on määrä tunnistaa Hänet, kun Hän tulee. Hän saattaa pyytää meitä tulemaan luokseen, kuten Hän on pyytänyt muitakin, katsomaan ja tunnustelemaan noita merkkejä. Ellemme aiemmin niin varmasti silloin me muistamme Jesajan sanat, että juuri meidän tähtemme Jumala oli ’hyljeksitty – –, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava’, että ’meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet.’ (Jes. 53:3, 5.)” (Ks. ”Opettaa, julistaa, parantaa”, Liahona, tammikuu 2003, s. 22.)

”Sana hoosianna on translitteroitu muoto heprealaisesta anomista osoittavasta sanasta, joka tarkoittaa pohjimmiltaan ’oi, suo pelastus’. Selvästi ihmiset pyysivät Vapahtajaa opettamaan heille tien pelastukseen. Näin ollen ei ole mikään ihme, että Hän heti opettaa heille evankeliumin perusperiaatteet ja toimitukset.” (Daniel H. Ludlow, A Companion to Your Study of the Book of Mormon, 1976, s. 261–262.)

Nefiläisten keskuudessa näyttää olleen jonkin verran kiistaa kastamistavasta. Herra selvensi, kuinka toimitus piti suorittaa. Presidentti Boyd K. Packer on selittänyt kasteen merkitystä ja varoittanut, ettemme saa muuttaa tätä pyhää toimitusta:

”Upotuskaste syntien anteeksisaamiseksi on ensimmäinen toimitus. Kasteen on tapahduttava upottamalla, sillä se kuvaa sekä esiintulemista ajallisesta kuolemasta, haudasta, että puhdistumista, joka on edellytyksenä lunastukselle hengellisestä kuolemasta.

– – Suunnitelman mukaan kaste ei ole ainoastaan liittymistä Jeesuksen Kristuksen kirkkoon. Se aloittaa hengellisen uudestisyntymisen, joka voi lopulta johtaa takaisin Jumalan eteen.

Jos me todella ymmärtäisimme, mitä kaste merkitsee, emme voisi koskaan pitää tätä pyhää toimitusta vähäpätöisenä tai muuttaa sen muotoa. – – Sakramentin kautta me uudistamme tämän liiton.” (Our Father’s Plan, 1984, s. 39–40.)

Presidentti Henry B. Eyring auttaa meitä ymmärtämään, että Jumalan Henki ei ohjaa ihmisiä kiistelemään: ”Kun keskuudessamme on tämä Henki, me voimme odottaa sopusointua. Henki tuo sydämeemme todistuksen totuudesta, ja se yhdistää ne, joilla on sama todistus. Jumalan Henki ei koskaan synnytä kiistelyä (ks. 3. Nefi 11:29). Se ei koskaan synnytä ihmisten välisiä eriarvoisuuden tunteita, jotka johtavat riitoihin (ks. Joseph F. Smith, Evankeliumin oppi, 1980, s. 124). Se johtaa henkilökohtaiseen rauhaan ja ykseyden tunteeseen muiden kanssa. Se yhdistää sieluja. Ykseydessä elävä perhe, ykseydessä elävä kirkko ja rauhan maailma ovat riippuvaisia ykseydessä elävistä sieluista.” (Ks. ”Että me yhtä olisimme”, Valkeus, heinäkuu 1998, s. 75.)

Presidentti Thomas S. Monson on esittänyt kertomuksen, joka havainnollistaa siunauksia, joita tulee kiistelyn välttämisestä. Luettuaan kohdan 3. Nefi 11:28–30hän sanoi:

”Sallinette minun lopettaa kertomukseen kahdesta miehestä, joita pidän sankareina. Heidän rohkeita tekojaan ei suoritettu kansallisessa mittakaavassa vaan rauhallisessa laaksossa, joka tunnetaan Utahin Midwaynä.

Vuosia sitten Roy Kohler ja Grant Remund palvelivat yhdessä kirkon tehtävissä. He olivat parhaat ystävykset. He olivat maanviljelijöitä ja maitotilallisia. Sitten syntyi väärinkäsitys, joka aiheutti vähäisen särön heidän välilleen.

Kun Roy Kohler myöhemmin sairastui vakavasti syöpään ja hänellä oli enää vähän elinaikaa, vaimoni Frances ja minä kävimme Royn ja hänen vaimonsa luona, ja minä annoin Roylle siunauksen. Jälkeenpäin jutellessamme veli Kohler sanoi: ’Kuulkaas, kun kerron teille yhden hienoimmista kokemuksista, mitä minulla on elämäni varrella ollut.’ Sitten hän kertoi minulle erimielisyydestään Grant Remundin kanssa ja sitä seuranneesta vieraantumisesta. Hän selitti: ’Me olimme tavallaan riidoissa keskenämme.’

’Sitten’, Roy jatkoi, ’olimme juuri saaneet heinän korjatuksi talteen talven varalle, kun kuumentunut heinä eräänä yönä syttyi itsestään palamaan, paloi ja poltti maan tasalle ladon ja kaiken, mitä siellä oli. Olin aivan poissa tolaltani’, Roy sanoi. ’En tiennyt, mitä ihmettä voisin tehdä. Yö oli pimeä lukuun ottamatta tulen hiipuvaa hiillosta. Silloin näin tiellä Grant Remundin maatilalta päin lähestyvät traktorien ja muun raskaan kaluston valot. ”Pelastuspartion” kääntyessä pihatiellemme ja kohdatessa minut kyynelissä Grant sanoi: ”Roy, sinulla on melkoinen sotku siivottavanasi. Poikani ja minä olemme tässä. Ryhdytäänpä työhön.”’ Yhdessä he kävivät käsiksi urakkaan. Kätketty kiila, joka oli lyhyen aikaa erottanut heitä, oli hävinnyt ikiajoiksi. He tekivät työtä läpi yön ja vielä seuraavana päivänä monien muiden paikkakuntalaisten liittyessä mukaan.

Roy Kohler on nukkunut pois, ja Grant Remund ikääntyy. Heidän poikansa ovat palvelleet yhdessä seurakuntansa piispakunnassa. Pidän suuressa arvossa näiden kahden suurenmoisen perheen ystävyyttä.” (Ks. ”Kätketyt kiilat”, Liahona, heinäkuu 2002, s. 22.)

Ilmaus ”minun oppini” esiintyy kahdeksan kertaa kohdassa 3. Nefi 11:28–40. Herra kuvasi, että Hänen oppinsa on parannus ja kaste. Samanlaisin ilmauksin Nefi käytti merkittävästi aikaa luvussa 2. Nefi 31 kuvaten sitä, mitä hän nimitti ”Kristuksen opiksi”. Nefi sisällytti Kristuksen oppien luetteloonsa uskon, parannuksen, kasteen, Pyhän Hengen lahjan, pyhien kirjoitusten tutkimisen ja kestämisen loppuun asti. Myöhemmin käydessään Mormonin kirjan kansan luona Herra toisti nämä samat periaatteet (ks. 3. Nefi 27) ja käytti niistä nimitystä ”minun evankeliumini”. Nämä periaatteet muistuttavat meitä neljännestä uskonkappaleesta: ”Me uskomme, että evankeliumin ensimmäiset periaatteet ja toimitukset ovat ensimmäiseksi, usko Herraan Jeesukseen Kristukseen; toiseksi, parannus; kolmanneksi, upotuskaste syntien anteeksisaamiseksi; neljänneksi, kätten päällepaneminen Pyhän Hengen lahjan saamiseksi.”

Kuva

Jeesus nefiläisten apostolien kanssa