Moosia 4–8

Kuningas Benjaminin kansa näki itsensä ”jopa maan tomuakin vähäisempänä”. Tämä ilmaus kuvasi sitä tosiasiaa, että maan tomu on kuuliainen Jumalan käskyille (ks. Hel. 12:7–8), kun taas he, Jumalan lapset, eivät olleet aina olleet kuuliaisia Hänen käskyilleen. He ymmärsivät täyden riippuvuutensa Jumalasta – että ihmisen täytyy turvautua Jumalaan kaikessa: saadakseen elämän ja hengen, saadakseen ravintoa ja kyvyn tuottaa sitä, saadakseen terveyttä ja voimaa sekä pelastuksen ja iankaikkisen elämän. Ilman Jumalaa ja sovitusta ihminen hyvin todellisessa mielessä ei ole mitään. Nöyryys tulee siitä, että käsitämme riippuvuutemme Herrasta. Avain omaan suuruuteemme on siinä, että muistamme oman mitättömyytemme ilman Kristusta ja Hänen sovitustaan. Kuten Jaakob opetti, ellei olisi sovitusta, me emme koskaan eläisi jälleen ja meistä tulisi Perkeleen enkeleitä (ks. 2. Nefi 9:7–9).

Kuningas Benjaminin kansa ymmärsi, että voittaakseen synnillisen tilansa he tarvitsivat voimaa, joka oli suurempi kuin heidän oma voimansa. He rukoilivat armoa ja pyysivät, että taivaallinen Isä pelastaisi heidät ”Kristuksen sovitusveren kautta” (Moosia 4:2), jotta he saisivat syntinsä anteeksi. Presidentti Boyd K. Packer, kahdentoista apostolin koorumin presidentti, on opettanut, kuinka sovitus voi parantaa meidät meidän virheistämme:

”Me kaikki teemme virheitä. Joskus aiheutamme itsellemme vahinkoa ja vahingoitamme vakavasti toisia tavalla, jota emme yksin voi korjata. Rikomme sellaista, mitä emme yksin saa ehjäksi. Silloin on luontomme mukaista tuntea syyllisyyttä ja nöyryytystä ja kärsimystä, jota emme voi yksin parantaa. Silloin auttaa sovituksen parantava voima. – –

Ellei Kristus olisi suorittanut sovitusta, rangaistukset virheistä lisättäisiin toinen toisensa päälle. Elämä olisi toivotonta. Mutta Hän uhrautui omasta tahdostaan, jotta meidät voitaisiin lunastaa. – –

Me voimme jopa säilyttää syntiemme anteeksiannon [ks. Moosia 4:12]. Upotuskaste on meidän syntiemme anteeksisaamiseksi. Se liitto voidaan uudistaa joka viikko nauttimalla sakramentti [ks. OL 27:2].

Sovituksella on käytännöllistä, henkilökohtaista, jokapäiväistä arvoa; käyttäkää sitä elämässänne. Se voidaan aktivoida niinkin vaatimattomalla alulla kuin rukouksella. Ette ole senkään jälkeen vapaita ongelmista ja virheistä, mutta voitte pyyhkiä syyllisyyden pois parannuksen kautta ja olla rauhassa.” (Ks. ”Mestarin käden kosketus”, Liahona, heinäkuu 2001, s. 27.)

Vanhin Richard G. Scott kahdentoista apostolin koorumista on todistanut, että omantunnonrauha tulee vilpittömästä parannuksesta ja vanhurskaasta elämästä:

”Jumala haluaa jokaisen lapsensa nauttivan omantunnonrauhan ihanasta siunauksesta [ks. Moosia 4:2–3]. Rauhallinen omatunto vapauttaa ahdistuksesta, surusta, syyllisyydestä, häpeästä ja itsesyytöksistä. Se tarjoaa perustan onnellisuudelle. – –

Sinä voit saada omantunnonrauhan takaisin tekemällä parannuksen synneistäsi, jotka aiheuttavat sinussa sisäistä kuohuntaa. – –

Lain rikkominen synnin tai rikkomuksen kautta saa aikaan sen, että loukattu omatunto ahdistaa mieltä ja sydäntä. Koska iankaikkinen Isämme tiesi, että kaikki Hänen henkilapsensa – Hänen Ainosyntyistä Poikaansa Jeesusta Kristusta lukuun ottamatta – rikkoisivat joko tahattomasti tai tahallaan Hänen lakejaan, Hän varasi keinon korjata sellaisten tekojen seuraukset. Olipa rikkomus suuri tai pieni, ratkaisukeino on sama: täydellinen parannus uskon kautta Jeesukseen Kristukseen ja Hänen sovitukseensa sekä kuuliaisuus Hänen käskyilleen.” (”Omantunnonrauha ja mielenrauha”, Liahona, marraskuu 2004, s. 15, 16.)

Presidentti Boyd K. Packer on kehottanut niitä, jotka etsivät omantunnonrauhaa parannuksen avulla, jatkamaan hellittämättä, kunnes he saavat anteeksiannon:

”Evankeliumi opettaa meille, että helpotus tuskaan ja syyllisyyteen voidaan ansaita parannuksen kautta. Lukuun ottamatta niitä harvoja, jotka valitsevat kadotuksen tunnettuaan täyteyden, ei ole tapaa, ei riippuvuutta, ei kapinaa, ei syntiä, ei rikkomusta, jota ei koskisi lupaus täydellisestä anteeksiannosta. – –

Tuo suuri anteeksiantamuksen aamu ei ehkä tule heti. Älkää antako periksi, jos epäonnistutte aluksi. Parannuksessa on usein kaikkein vaikeinta antaa anteeksi itselle. Masennus kuuluu koettelemukseen. Älkää antako periksi. Tuo kirkas aamu koittaa aikanaan.

Silloin ’Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen’, tulee jälleen teidän elämäänne [Fil. 4:7]. Silloin te, kuten Hänkään, ette enää muista syntejänne. Mistä sen tietää? Sen tietää! [Ks. Moosia 4:1–3.]” (Ks. ”Anteeksiantamuksen kirkas aamu”, Valkeus, tammikuu 1996, s. 19, 21.)

Presidentti James E. Faust (1920–2007) ensimmäisestä presidenttikunnasta on todistanut, että jokaisen myöhempien aikojen pyhän on tarpeen tutkia sovitusta ja ottaa se vastaan:

”Rakkaat veljeni ja sisareni ja ystäväni, tulen nöyränä tämän puhujakorokkeen luo tänä aamuna, koska haluan puhua koko historian suurimmasta tapahtumasta. Tuo omaa luokkaansa oleva tapahtuma oli Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen verraton sovitus. Se oli tärkein teko, mitä koskaan on tapahtunut, ja kuitenkin se on vaikein ymmärtää.

Syy siihen, miksi haluan saada tietää sovituksesta kaiken minkä voin, on osittain itsekäs: pelastuksemme riippuu siitä, uskommeko sovitukseen ja otammeko sen vastaan [ks. Moosia 4:6–7]. Sen vastaanottaminen vaatii jatkuvaa pyrkimystä ymmärtää sitä täydellisemmin. Sovitus edistää oppimistamme kuolevaisuudessa siten, että sen ansiosta luonteemme voi tulla täydelliseksi [ks. Moroni 10:32]. Me kaikki olemme tehneet syntiä ja meidän on tehtävä parannus maksaaksemme oman osamme velasta kokonaan. Kun teemme vilpittömän parannuksen, Vapahtajan suurenmoinen sovitus maksaa loput tuosta velasta [ks. 2. Nefi 25:23].” (”Sovitus – suurin toivomme”, Liahona, tammikuu 2002, s. 19.)

Vanhin Neal A. Maxwell (1926–2004) kahdentoista apostolin koorumista on neuvonut meitä tekemään parannusta usein ja säännöllisesti säilyttääksemme syntiemme anteeksiannon: ”Kuningas Benjamin tähdensi suuresti syntiemme anteeksiannon säilyttämistä (ks. Moosia 4:26). Me emme kirkossa pohdi tuota ajatusta kovinkaan paljon. Meidän pitäisi ajatella sitä paljon enemmän. Anteeksiannon säilyttäminen riippuu parannuksentekomme säännöllisyydestä. Kirkossa me huolehdimme ja meidän pitäisikin huolehtia uusien jäsenten säilyttämisestä, mutta syntiemme anteeksiannon säilyttäminen on aihe vieläkin suurempaan huoleen.” (”King Benjamin’s Sermon: A Manual for Discipleship”, julkaisussa King Benjamin’s Speech: ”That Ye May Learn Wisdom”, toim. John W. Welch ja Stephen D. Ricks, 1998, s. 16.)

Kuningas Benjamin opetti, kuinka tärkeä perhe on ja että tarvitaan vanhurskaita vanhempia. Myös nykyajan profeetat todistavat, että Herra käskee uskollisia opetuslapsiaan kasvattamaan lapsensa vanhurskaudessa ja opettamaan heille evankeliumin periaatteita: ”Vanhemmilla on pyhä velvollisuus kasvattaa lapsensa rakkaudessa ja vanhurskaudessa, huolehtia heidän fyysisistä ja hengellisistä tarpeistaan ja opettaa heitä rakastamaan ja palvelemaan toisiaan, noudattamaan Jumalan käskyjä ja olemaan lainkuuliaisia kansalaisia, missä tahansa he asuvatkin” (”Perhe – julistus maailmalle”, Valkeus, tammikuu 1996, s. 101).

Antaen nykypäivän todistuksen vanhempien vastuullisesta tehtävästä opettaa lapsiaan vanhin Russell M. Nelson kahdentoista apostolin koorumista mainitsi useita pyhien kirjoitusten kohtia, jotka auttavat vanhempia ymmärtämään tehtäväänsä: ”Pyhissä kirjoituksissa vanhempia käsketään opettamaan uskoa Jeesukseen Kristukseen ja oppia parannuksesta, kasteesta ja Pyhän Hengen lahjasta [ks. Moroni 8:10]. Vanhempien tulee opettaa pelastussuunnitelmaa [ks. Moos. 6:58–62] ja sitä, kuinka tärkeätä on elää täydellisessä sopusoinnussa Jumalan käskyjen kanssa [ks. 3. Moos. 10:11; 5. Moos. 6:7; Moosia 4:14]. Muutoin heidän lapsensa joutuvat varmasti kärsimään tietämättömyydessä Jumalan lunastavasta ja vapauttavasta laista [ks. 2. Nefi 2:26]. Vanhempien tulee myös esimerkillään opettaa, kuinka pyhittää elämänsä – käyttämällä aikansa, kykynsä, kymmenyksensä ja varansa [ks. Moosia 4:21–26; 18:27; Alma 1:27] kirkon ja Jumalan valtakunnan rakentamiseksi maan päällä [ks. JSR Matt. 6:38]. Kun vanhemmat elävät tällä tavoin, se kirjaimellisesti siunaa heidän jälkeläisiään.” (”Järjestä ensin huoneesi”, Liahona, tammikuu 2002, s. 82.)

Kuningas Benjamin on muistuttanut meille, että me kaikki olemme kerjäläisiä Jumalan edessä ja että meidän tulee osoittaa laupeutta muille, jos odotamme saavamme itse laupeutta vastavuoroisesti. Samalla tavoin presidentti Gordon B. Hinckley (1910–2008) on neuvonut meitä suhtautumaan muihin myötätuntoisesti:

”Olkaamme laupiaampia. Karkottakaamme elämästämme röyhkeys, omahyväisyys, itsekkyys. Olkaamme rakastavampia, lempeämpiä, täynnä kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä ja suurempaa kunnioitusta toisiamme kohtaan. Näin tehden juuri meidän esimerkkimme saa muut olemaan laupiaampia ja me voimme turvautua suuremmassa määrin Jumalan laupeuteen, Hänen, joka rakkaudessaan on runsaskätinen meitä kohtaan.

’Sillä katso, emmekö me kaikki ole kerjäläisiä? – –’ [Moosia 4:19.]

Näin puhui kuningas Benjamin. Siihen minä lisään, että Mestarin voima on varma, samoin Hänen sanansa. Hän pitää lupauksensa niitä kohtaan, jotka ovat laupiaita. ’Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan’ (Matt. 5:7).

Olen varma, että meidän jokaisen kohdalla tulee aika, jolloin sairauden tai raihnaisuuden, köyhyyden tai ahdingon, ihmisen tai luonnon aiheuttamien vastusten vuoksi me toivomme laupeutta. Ja jos me omassa elämässämme olemme olleet laupiaita muille, me saamme sitä itse.” (Ks. ”Autuaita ovat laupiaat”, Valkeus, heinäkuu 1990, s. 62.)

Vanhin Neal A. Maxwell on huomauttanut, että meillä on rajallisesti aikaa ja voimavaroja, joten meidän tulee keskittyä siihen, mikä on tärkeintä:

”Kun juoksemme nopeammin kuin pystymme, meistä tulee tehottomia ja väsymme. – –

Minulla on toimistoni seinällä Anne Morrow Lindberghin viisas ja hyödyllinen muistutus yhdestä elämän tosiasioista. Hän on kirjoittanut: ’Elämäni ei voi vastata kaikkien niiden ihmisten vaateisiin, joille sydämeni herkistyy.’ Se on hyvä neuvo meille kaikille – ei puolustuksena velvollisuudesta luopumiselle vaan määräämässä viisaasti tahtia ja ilmaisemassa tarvetta keskittyä ihmissuhteiden laatuun.” (Deposition of a Disciple, 1976, s. 58.)

Vanhin Robert D. Hales kahdentoista apostolin koorumista on selittänyt sitä prosessia, jonka avulla me koemme sydämenmuutoksen: ”Kun olemme saaneet Hengen todistuksen, meidän todistuksemme vahvistuu tutkiessamme, rukoillessamme ja eläessämme evankeliumin mukaisesti. Meidän kasvava todistuksemme suo meille suuremman uskon Jeesukseen Kristukseen ja Hänen onnensuunnitelmaansa. Tunnemme tarvetta tehdä parannuksen ja noudattaa käskyjä, mikä – sydämessä tapahtuneen voimallisen muutoksen myötä – johtaa kääntymykseemme. Ja kääntymyksemme tuo jumalallisen anteeksiannon, parantumisen, ilon ja halun lausua todistuksemme muille.” (Ks. ”Todistuksen saaminen Jeesuksen Kristuksen palautetusta evankeliumista”, Liahona, marraskuu 2003, s. 30–31.)

Presidentti Joseph Fielding Smith (1876–1972) on selittänyt, kuinka voimme pitää Jeesusta Kristusta Isänämme:

”Jos puhumme Jeesuksesta Kristuksesta Isänämme, emme tee mitään virhettä, koska hengellisesti Hän on synnyttänyt meidät. Siitä ei ole epäilystäkään – Hän on yhdistänyt hengen ja ruumiin tarjoten ylösnousemuksen jokaiselle elävälle olennolle. Me emme tee virhettä puhuessamme Vapahtajasta Jumalanamme, Isänämme ja myös Jumalan Poikana, koska Hän on saanut kaiken valtuuden. Jeesus on julistanut, että Isä on antanut Hänelle kaiken valtuuden, ja siten Hänestä tulee meille Isä. Lisäksi Hän on ylösnousemuksessa synnyttänyt meidät hengellisesti. – –

Me olemme Hänen poikiaan ja tyttäriään. Hän on meille Isä, koska Hän on synnyttänyt meidät ja pelastanut meidät kuolemalta yhdistäen hengen ja ruumiin. Mikä isä on, ellei hän, joka antaa elämän?” (”The Fatherhood of Christ”, julkaisematon puhe seminaari- ja uskontoinstituuttihenkilökunnalle Brigham Youngin yliopistossa, 17. heinäkuuta 1962, s. 5–6.)

Katso kohdan Moosia 15:1–7 selityksiä (s. 155).

Vanhin Dallin H. Oaks kahdentoista apostolin koorumista on syventänyt ymmärrystämme Jeesuksen Kristuksen nimen ottamisesta päällemme:

”Me siis otamme Kristuksen nimen päällemme, kun meidät kastetaan Hänen nimessään, kun me kuulumme Hänen kirkkoonsa ja tunnustamme uskomme Häneen ja kun me teemme työtä Hänen valtakunnassaan.

Sakramentin nauttimisella on muitakin merkityksiä, jotka ovat syvällisempiä ja joita pitemmälle edistyneiden kirkon jäsenten pitäisi ymmärtää ja mietiskellä sakramentin nauttiessaan.

On merkille pantavaa, että nauttiessamme sakramentin me emme todista, että otamme Jeesuksen Kristuksen nimen päällemme. Me todistamme, että olemme halukkaat tekemään niin (ks. OL 20:77). Se tosiasia, että me todistamme vain olevamme halukkaita, viittaa siihen, että täytyy tapahtua jotakin muutakin, ennen kuin me todella otamme tuon pyhän nimen päällemme kaikkein tärkeimmässä mielessä. – –

Se, että olemme halukkaita ottamaan päällemme Jeesuksen Kristuksen nimen, voidaan siis ymmärtää niin, että olemme halukkaita ottamaan päällemme Jeesuksen Kristuksen valtuuden. Tämän merkityksen mukaan me todistamme sakramentin nauttimalla, että olemme halukkaita osallistumaan pyhiin temppelitoimituksiin ja vastaanottamaan korkeimmat siunaukset, mitä Vapahtajan nimen ja valtuuden kautta voi saada, kun Hän päättää suoda ne meille.

– – Halukkuutemme ottaa päällemme Jeesuksen Kristuksen nimi vahvistaa sen, että olemme sitoutuneet tekemään kaikkemme, jotta meidät luettaisiin niiden joukkoon, jotka Hän valitsee oikealle puolelleen, ja jotta meitä kutsuttaisiin Hänen nimellään viimeisenä päivänä. Tässä pyhässä merkityksessä se, että todistamme olevamme halukkaita ottamaan päällemme Jeesuksen Kristuksen nimen, ilmaisee päätöksemme pyrkiä korotukseen selestisessä valtakunnassa. Korotus on iankaikkinen elämä, ’suurin kaikista Jumalan lahjoista’ (OL 14:7).” (Ks. ”Mitä merkitsee, että otamme Jeesuksen Kristuksen nimen päällemme”, Valkeus, 1985, konferenssiraportti 155. vuosikonferenssista, s. 74–75, 77.)

Hengellisen edistymisen kannalta on välttämätöntä oppia tunnistamaan Herran ääni ja noudattamaan sitä. Vanhin M. Russell Ballard kahdentoista apostolin koorumista on opettanut, että Jumala odottaa meidän kuulevan ja tuntevan Hänen äänensä tässä elämässä: ”Kun palvelutehtäväni on kokonaan ohi, mikään pitämäni puhe ei tule olemaan kovinkaan tärkeä Herran silmissä. Sen sijaan tärkeää Hänelle tulee olemaan se, kuinka kuulin Hänen ääntään ja vastasin Hänen johdatukseensa.” (”Respond to the Prompting of the Spirit”, ilta johtavan auktoriteetin seurassa, 8. tammikuuta 1988, s. 4, www.ldsces.org).

Kuningas Benjamin antoi pojalleen nimen oman isänsä mukaan. Siksi voisimme viitata kuningas Benjaminin isään nimellä Moosia¹ ja kuningas Benjaminin poikaan nimellä Moosia². Juuri Moosia¹ sai nefiläisten jumalattomuuden vuoksi Herralta käskyn ottaa mukaansa ne, jotka halusivat seurata häntä, ja lähteä Nefin maasta erämaahan (ks. Omni 12). Moosian kirja on kuitenkin nimetty Moosia²:n mukaan. Nimenomaan hän piti sitä aikakirjaa.

Ymmärtääksesi lukujen Moosia 7–8 historiallista taustaa sinun on ehkä tarpeen käydä läpi kohdan Omni 27–30 tapahtumat sekä lukujen Moosia 7–8 tiivistelmät. Näissä viittauksissa kerrotaan kansan johtajista Sarahemlan maassa (Moosia¹, kuningas Benjamin ja Moosia²) sekä kuninkaista Lehi-Nefin maassa (Senif, Nooa ja Limhi). Niissä viitataan myös eri ihmisryhmien matkoihin Sarahemlan kaupungin ja Lehi-Nefin maassa asuvan Senifin siirtokunnan välillä. Ymmärtääksesi näitä matkoja paremmin tutki ohessa olevaa karttaa.

Presidentti Joseph Fielding Smith on esittänyt tämän historiallisen yleiskatsauksen ”kääntäjiin”, joihin Mormonin kirjassa viitataan:

”Kuningas Moosialla oli hallussaan kaksi kiveä, ’jotka oli kiinnitetty sankojen kahteen kehykseen’ [Moosia 28:13] ja joita nefiläiset nimittivät ’kääntäjiksi’ ja joiden avulla hän käänsi jerediläisten aikakirjan [Moosia 28:11–14], ja nämä annettiin sukupolvelta toiselle kielten kääntämistä varten. Siitä, kuinka Moosia sai haltuunsa nämä ’kaksi kiveä’ eli urimin ja tummimin, aikakirja ei kerro meille muuta kuin että ne olivat ’Jumalalta lahja’ [Moosia 21:28]. Moosia sai tämän ’lahjan’ eli urimin ja tummimin, ennen kuin Limhin kansa löysi Eterin aikakirjan. Moosia saattoi saada ne silloin kun hänen luokseen tuotiin ’iso kivi, jossa oli kaiverruksia’, jotka hän käänsi ’Jumalan lahjan ja voiman avulla’ [Omni 20–21]. Ne on ehkä annettu hänelle tai jollekulle toiselle profeetalle ennen hänen aikaansa, aivan kuten Jeredin veli sai ne – Herralta.

Se, että urim ja tummim eli kaksi kiveä, jotka annettiin Jeredin veljelle, olivat samat, jotka olivat Moosian hallussa, käy ilmeiseksi seuraavista Mormonin kirjassa olevista toteamuksista:

Jeredin veljeä käskettiin sinetöimään kirjoituksensa näystä, jonka hän sai, kun Kristus ilmestyi hänelle, jotta hänen kansansa ei voisi lukea niitä. Tämä näky oli kielellä, joka oli sekoitettu, sillä sen oli määrä tulla esiin vasta Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen. Myös urim ja tummim sinetöitiin, niin että niitä ei voisi käyttää tästä näystä kertovien pyhien kirjoitusten kääntämiseen ennen kuin aikana, jolloin Herra antaisi ihmisen kääntää ne. Kun ne oli määrä ilmoittaa, ne oli määrä kääntää saman urimin ja tummimin avulla [Et. 3:21–28]. – –

Joseph Smith sai ’rintakilven’ ja Mormonin kirjan levyjen mukana urimin ja tummimin, jotka Moroni oli kätkenyt, jotta ne tulisivat esiin viimeisinä päivinä keinona, jonka avulla muinainen aikakirja voitaisiin kääntää, ja jotka urim ja tummim annettiin Jeredin veljelle [ks. OL 17:1].” (Answers to Gospel Questions, toim. Joseph Fielding Smith jr., 5 osaa, 1957–1966, osa 1, s. 160–162.)

Kuva

Profeetta Joseph Smith pitelee käsikirjoitusta

Alvin Gittins, © 1959 IRI

Presidentti Howard W. Hunter (1907–1995) on selittänyt näkijän ainutlaatuista tehtävää ja sitä, kuinka näkijä näkee asioita eri tavoin kuin muut: ”Näkijä on henkilö, joka näkee. Tämä ei tarkoita, että hän näkee luonnollisilla silmillään vaan pikemminkin hengellisillä silmillä. Näkijän lahja on yliluonnollinen lahja.” (The Teachings of Howard W. Hunter, toim. Clyde J. Williams, 1997, s. 224.)

Vanhin John A. Widtsoe (1872–1952) kahdentoista apostolin koorumista on edelleen kuvannut näkijää henkilöksi, joka ”ymmärtää sen merkityksen, joka näyttää muista hämärältä. Siksi hän on iankaikkisen totuuden kääntäjä ja kirkastaja. Menneestä ja nykyisestä käsin hän näkee ennalta tulevan. Tämän hän tekee Herran voimalla, joka toimii suoraan hänen kauttaan tai välillisesti jumalallisten välineiden kuten urimin ja tummimin avulla. Lyhyesti sanottuna hän on henkilö, joka näkee, joka kulkee Herran valossa avoimin silmin.” (Evidences and Reconciliations, toim. G. Homer Durham, 1960, s. 258.)