3. Nefi 15–17

Varhaisemmat Mormonin kirjan profeetat opettivat, että Mooseksen laki täytettäisiin lopulta. Nefi, Jaakob ja Abinadi valmistivat kaikki omaa kansaansa lopulta hyväksymään Mooseksen lain päättymisen. Vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista on maininnut syitä siihen, miksi nefiläiset pystyivät luopumaan vanhasta laista ja ottamaan vastaan uuden:

”Selvästikin nefiläisten joukko ymmärsi tämän helpommin kuin juutalainen maailma – osaksi sen vuoksi, että nefiläiset profeetat olivat niin huolellisesti opettaneet sitä, että laki oli siirtymävaiheen luonteinen. Abinadi oli sanonut: ’On välttämätöntä, että te noudatatte Mooseksen lakia toistaiseksi, mutta minä sanon teille, että tulee aika, jolloin ei enää ole välttämätöntä noudattaa Mooseksen lakia’ [Moosia 13:27]. Samassa hengessä Nefi tähdensi: ’Me puhumme laista, jotta lapsemme tietäisivät, että laki on kuollut, ja he tietäessään, että laki on kuollut, odottaisivat sitä elämää, joka on Kristuksessa, ja tietäisivät, mitä tarkoitusta varten laki annettiin. Ja että kun laki on täytetty Kristuksessa, heidän ei pidä paaduttaa sydäntään häntä vastaan, kun lain täytyy tulla hävitetyksi.’ [2. Nefi 25:27, kursivointi lisätty.]

Sellainen opetus – varoitus siitä, etteivät ihmiset paaduttaisi sydäntään Kristusta vastaan puolustaessaan tietämättöminä Mooseksen lakia – olisi voinut palvella (ja pelastaa) hyvin monia Vanhassa maailmassa siihen aikaan eläneitä ihmisiä sekä ihmisiä kaikkialla maailmassa nykyään.” (Christ and the New Covenant, 1997, s. 156–157.)

Jeesus sanoi, että ”kaikki vanha oli kadonnut ja että kaikki oli tullut uudeksi” (3. Nefi 15:3). Vanhin Jeffrey R. Holland on selittänyt: ”On ratkaisevan tärkeää ymmärtää, että Mooseksen laki annettiin lisäyksenä Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin ja sen vuoksi se sisälsi monia evankeliumin perusosasia, jotka olivat olleet olemassa ennen sitä. Sen ei ollut koskaan tarkoitus olla erillään tai erossa Jeesuksen Kristuksen evankeliumista eikä tietenkään vastustaa sitä. – – Sen tarkoituksen ei koskaan pitänyt erota korkeamman lain tarkoituksesta. Kummankin oli määrä tuoda ihmisiä Kristuksen luo.” (Christ and the New Covenant, s. 147.) Siksi Jeesus pystyi sanomaan: ”Sillä katso, liitto, jonka minä olen tehnyt kansani kanssa, ei ole kokonaan täyttynyt; mutta se laki, joka annettiin Moosekselle, on minussa päättynyt” (3. Nefi 15:8).

Lisää tietoa nefiläisistä ja Mooseksen laista on kohdan Moosia 13:27–35 selityksissä (s. 154).

Sitä, mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan ”minä en kumoa profeettoja” (3. Nefi 15:6), on käsitelty kohtien 3. Nefi 12:17–20, 46–47 selityksissä (s. .

Mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan: ”Liitto, jonka minä olen tehnyt kansani kanssa, ei ole kokonaan täyttynyt”? (3. Nefi 15:8.) Jehova teki muinoin liiton Abrahamin kanssa. Abrahamille luvattiin 1) iankaikkisia jälkeläisiä, 2) maa, josta tulisi lopulta selestinen valtakunta, ja 3) Jumalan pappeuden voima. Nämä lupaukset annettiin myös Abrahamin jälkeläisille (ks. OL 132:30–31), ja ne täyttyvät tulevaisuudessa.

Kullekin Israelin kahdestatoista heimosta määrättiin maa-alue heidän perintömaakseen Kanaaninmaassa. Sen lisäksi, mitä Joosefin jälkeläiset saivat Pyhällä maalla, heille luvattiin perintömaaksi myös maata Amerikan mantereella. Vapahtaja sanoi kahdelletoista nefiläiselle opetuslapselle, että he ja heidän kansansa olivat ”Joosefin huoneen jäännös” (3. Nefi 15:12) ja että ”tämä on teidän perintömaanne” (jae 13).

Vanhin Orson F. Whitney (1855–1931) kahdentoista apostolin koorumista on kuvannut perintömaata seuraavasti: ”Toinen nimitys Amerikalle – Mormonin kirjan vahvistuksen mukaan – on Joosefin maa. Siihen viittasivat patriarkka Jaakob siunatessaan kahtatoista poikaansa (ks. 1. Moos. 49:22–26) ja profeetta Mooses jäähyväisrukouksessaan Israelin kahdentoista heimon puolesta (ks. 5. Moos. 33:13–15). Jaakobin viittaus Joosefiin hedelmäpuuna ’lähteen äärellä, [jonka] oksat ojentuvat yli muurin’, toteutui, kun Lehi ja hänen kumppaninsa muuttivat Aasiasta Tyynenmeren yli Amerikkaan. On tuskin tarpeen lisätä, että yksi näiden läntisten maanosien olennaisista piirteistä ovat nuo mahtavat vuorijonot, Andit ja Kalliovuoret, joita heprealainen patriarkka osuvasti nimitti ihaniksi ikuisiksi kukkuloiksi. Ne ovat luonnon varasto, joka suo parasta, ’mitä maa runsaudestaan antaa’ – kultaa, hopeaa ja muita mineraaleja – ja parasta, ’mitä taivas antaa’ – pyhiä aikakirjoja, jotka on jo löydetty, ja muita, jotka ovat vielä tulossa esiin.” (”The Book of Mormon: Historical and Prophetic Phases”, Improvement Era, syyskuu 1927, s. 944–945.)

Jeesuksesta Kristuksesta käytetään usein nimitystä hyvä paimen (ks. OL 50:44; Joh. 10:7–18; Alma 5:38–60; Hel. 7:18). Kielikuva paimenesta ja hänen suhteestaan lampaisiinsa tuo mieleen henkilökohtaisen hoivan ja huolenpidon. Yksi alan tutkija nykypäivinä on puhunut siitä henkilökohtaisesta hoivasta, joka liittyy paimenen työhön:

Kuva

Kristus hyvänä paimenena

”Päivin ja öin paimen on alati lampaidensa kanssa. – – Tämä on välttämätöntä maaston suojattomuuden sekä villieläinten ja rosvojen uhkaavan vaaran vuoksi. Yksi tutuimpia ja kauneimpia näkyjä itämailla on paimen, joka johtaa lampaitaan laidunmaalle. – – Hän luottaa siihen, että lampaat seuraavat, ja ne puolestaan pitävät selvänä, ettei hän koskaan jätä niitä. – –

Koska paimen on alati lampaidensa kanssa ja niin syvällisen kiinnostunut niistä, hän oppii tuntemaan ne hyvin läheisesti. – – Eräänä päivänä eräs lähetyssaarnaaja tapasi paimenen yhdellä Libanonin luonnonvaraisista alueista ja esitti tälle kaikenlaisia kysymyksiä tämän lampaista. Hän kysyi muun muassa, laskiko paimen lampaat joka ilta. Kun paimen vastasi, ettei hän laskenut, häneltä kysyttiin, kuinka hän tiesi, olivatko ne kaikki laumassa vai eivät. Hän vastasi: ’Hyvä herra, jos laittaisitte vaatteen silmieni eteen ja toisitte minulle minkä tahansa lampaan ja pelkästään antaisitte minun panna käteni sen kasvoille, osaisin heti kertoa, onko lammas minun vai ei.’” (George M. Mackie, Bible Manners and Customs, päiväys puuttuu, s. 33, 35.)

Vanhin Neal A. Maxwell (1926–2004) kahdentoista apostolin koorumista on puhunut tästä henkilökohtaisesta huolenpidosta:

”Jeesus on paimenen ja opettajan tehtävässään hyvin henkilökohtainen! – –

Jeesus tuntee jokaisen yksilön ja huolehtii hänestä. Hän huolehtii tarkasti ilmeisen pienimmistäkin asioista.” (That Ye May Believe, 1992, s. 204–205.)

Kohdasta 3. Nefi 16:1–3 käy selvästi ilmi, että nefiläisten lisäksi on ”muita lampaita” ja että Vapahtaja aikoi käydä heidän luonaan. Kohdassa 3. Nefi 17:4 meille kerrotaan, että näitä muita lampaita ovat ”Israelin kadonneet heimot”. Hyvä paimen huolehtii kaikista laumoistaan hoivaten niitä tarpeen mukaan.

Lisää tietoa Israelin kokoamisesta on liitteessä ”Israelin kokoaminen” (s. 429).

Presidentti Boyd K. Packer, kahdentoista apostolin koorumin presidentti, on selittänyt, että yhtenä Mormonin kirjan keskeisenä tarkoituksena on osaltaan antaa meille tietoa Jeesuksen tehtävästä Kristuksena:

”Mormonin kirjan keskeisenä tarkoituksena on sen todistus Jeesuksesta Kristuksesta. Mormonin kirjan yli 6 000 jakeesta runsaasti yli puolessa viitataan suoraan Häneen.

Niinpä ’me puhumme Kristuksesta, me riemuitsemme Kristuksessa, me saarnaamme Kristuksesta, me profetoimme Kristuksesta ja me kirjoitamme profetioidemme mukaisesti, jotta lapsemme tietäisivät, mistä lähteestä he voivat odottaa syntiensä anteeksiantoa’ (2. Nefi 25:26).” (”Mormonin kirja – toinen todistus Jeesuksesta Kristuksesta: selkeitä ja kallisarvoisia asioita”, Liahona, toukokuu 2005, s. 9.)

Mormonin kirjassa suurimmassa osassa kohdista, joissa mainitaan sana pakana, viitataan kehen tahansa, joka ei ole juutalainen. Juutalainen oli jokainen, joka oli Juudan jälkeläinen, ja jokainen, joka oli kotoisin Jerusalemin maasta – kuten Lehin lapset. Presidentti Joseph Fielding Smith (1876–1972) on selittänyt, että tämän määritelmän mukaan monissa pakanoissa oli Israelin verta: ”Tänä aikojen täyttymisen taloudenhoitokautena evankeliumi tuli ensin pakanoille ja sitten sen on määrä mennä juutalaisille [ks. OL 19:27]. Ne pakanat, jotka saavat evankeliumin, ovat kuitenkin suurelta osin pakanoita, joiden suonissa virtaa Israelin verta.” (Answers to Gospel Questions, toim. Joseph Fielding Smith jr., 5 osaa, 1957–1966, osa 4, s. 39.)

Myös vanhin Bruce R. McConkie (1915–1985) kahdentoista apostolin koorumista on kuvannut tätä: ”Olemme tähän asti pitäneet juutalaisina sekä Juudan valtakunnan kansalaisia että heidän jälkeläisiään suoraan alenevassa polvessa – kaikki tämä ilman mainintaa heimoyhteydestä. Ja tämän nimityskäytännön mukaisesti olemme sanoneet, että kaikki muut ihmiset ovat pakanoita, mukaan lukien Israelin valtakunnan kadonneet ja hajaantuneet jäännökset, joiden suonissa virtaa todellakin hänen kallisarvoinen verensä, hänen, jonka nimi oli Israel. Siten Joseph Smith, joka oli Efraimin heimoa – itse Israelin ensisijaista ja tärkeintä heimoa – oli se pakana, jonka käden kautta Mormonin kirja tuli esiin, ja Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsenet, joilla on evankeliumi ja jotka kuuluvat Israeliin syntyperänsä kautta, ovat niitä pakanoita, jotka vievät pelastuksen lamanilaisille ja juutalaisille.” (The Millennial Messiah, 1982, s. 233.)

Joistakuista evankeliumia tutkivista saattaa tuntua, että pelkästään pyhien kirjoitusten lukeminen tai profeettojen sanojen kuunteleminen riittää. Vapahtaja ohjasi nefiläisiä kuitenkin paitsi kuuntelemaan Hänen sanojaan myös menemään koteihinsa ja pohdiskelemaan ”sitä, mitä minä olen sanonut” (3. Nefi 17:3). Hän opetti, että tämä auttaisi heitä ymmärtämään ja valmistamaan mieltään ”huomispäivää varten”, kun Hän palaisi (jae 3). Tämä on sopusoinnussa muiden pyhien kirjoitusten kohtien kanssa, joissa meitä kehotetaan pohdiskelemaan sitä, mitä luemme, näemme ja kuulemme. Moroni esitti pohdiskelun olevan yksi keskeisistä tekijöistä, jotta voi saada todistuksen Mormonin kirjasta (ks. Moroni 10:3). Nefi sanoi lukijoilleen: ”Minun sieluni iloitsee siitä, mikä on Herran, ja minun sydämeni pohdiskelee alati sitä, mitä olen nähnyt ja kuullut” (2. Nefi 4:16).

Presidentti Marion G. Romney (1897–1988) ensimmäisestä presidenttikunnasta on kuvannut pohdiskelun voimaa:

”Lukiessani pyhiä kirjoituksia minulle on ollut haasteena sana pohdiskella, jota käytetään Mormonin kirjassa niin usein. Sanakirjassa sanotaan, että pohdiskella tarkoittaa ’punnita mielessä, ajatella perusteellisesti, harkita, mietiskellä’. – –

Pohdiskeleminen on minun mielestäni yksi rukouksen muoto. Monissa tilanteissa se on ainakin edeltänyt Herran Hengen vaikutusta. Nefi kertoo meille yhdestä tällaisesta tapauksesta.

Hän kirjoittaa: ’Sillä tapahtui sen jälkeen, kun olin halunnut tietää sen, mitä isäni oli nähnyt, ja uskoen Herran kykenevän ilmaisemaan sen minulle, että istuessani pohdiskelemassa sydämessäni minut temmattiin pois Herran Hengessä, niin tavattoman korkealle vuorelle’ (1. Nefi 11:1, kursivointi lisätty).

Sitten seuraa Nefin selostus suurenmoisesta näystä, jonka Herran Henki hänelle näytti, koska Nefi uskoi profeettaisänsä sanoja ja koska hänellä oli niin suuri halu tietää enemmän, että hän pohdiskeli ja rukoili asian johdosta.” (Ks. ”Pappeuskutsumuksen kunniassa pitäminen”, Valkeus, joulukuu 1973, s. 521, 522.)

Sen pohdiskeleminen, mikä on Jumalasta, auttaa meitä siinä, ettei meistä tule omahyväisiä lähestyessämme Häntä. Vanhin Neal A. Maxwell on selittänyt, mitä vaaroja piilee siinä, ettemme jatkuvasti sisäistä evankeliumia elämäämme: ”Rameumptomilla Jumalaa palvelleet ihmiset ritualisoivat uskontonsa niin etteivät puhuneet Jumalastaan ’enempää, ennen kuin olivat jälleen kokoontuneet pyhän korokkeen äärelle’ viikkoa myöhemmin (Alma 31:23). Huomaa, kuinka eri tavalla Jeesus opetti seuraajiaan tällä pallonpuoliskolla: [3. Nefi 17:3]. Huomaa, kuinka Mestari keskittyy perheeseen – pohdiskelemiseen, rukoilemiseen, valmistautumiseen yhdessä! Jos annamme uskontomme rutinoitua emmekä aseta valtakuntaa tärkeimmälle sijalle, meidän ei pitäisi yllättyä, jos sydämemme ja mielemme varsin luonnollisesti ajautuvat muihin asioihin.” (Wherefore, Ye Must Press Forward, 1977, s. 30–31.)

Vaikka Israelin hajallaan olevat heimot ovat kadonneita, mitä tulee ihmisten tietämykseen, ne eivät ole kadonneita Jumalalle. Hän tietää, missä ne ovat, ”sillä hän tietää, minne hän on ne vienyt” (3. Nefi 17:4). Hänen niitä koskeva tietonsa ja Vapahtajan käynti Israelin kadonneiden heimojen luona viittaavat siihen mahdollisuuteen, että jonakin päivänä meillä on käytettävissämme muitakin kertomuksia Jeesuksen käynneistä lampaidensa luona.

Vanhin Neal A. Maxwell on havainnut: ”Kadonneet kirjat ovat aarteita, jotka ovat vielä tulossa esiin. Yli kaksikymmentä niistä mainitaan jo olemassa olevissa pyhissä kirjoituksissa. Ehkä hämmästyttävimpiä ja laajimpia tulevat olemaan Israelin kadonneiden sukukuntien aikakirjat (ks. 2. Nefi 29:13). Emme edes tietäisi, että on tulossa kolmaskin todistus Kristuksesta, ellei olisi kallisarvoista Mormonin kirjaa, toista todistusta Kristuksesta! Tämä kolmas pyhien aikakirjojen kokoelma tulee näin täydentämään totuuden kolminaisuuden. Sitten, kuten täydellinen Paimen on sanonut: ’Myös minun sanani kootaan yhteen’ (jae 14). ’On oleva yksi lauma ja yksi paimen’ (1. Nefi 22:25), kun ihmiskunnan historian kaikki kristilliset taloudenhoitokaudet yhdistetään yhteen (ks. OL 128:18).” (Ks. ”Hän on vielä ilmoittava”, Valkeus, tammikuu 1987, s. 47.)

Kohdassa 3. Nefi 17:5–10 näytetään toteen se suuri myötätunto, jota Jeesus tunsi kansaa – veljiään ja sisariaan – kohtaan. Hän pyysi tuomaan sairaat luokseen, ja Hän paransi heidät kaikki. Vanhin Jeffrey R. Holland on kohdistanut huomion tämän hengellisen hetken voimaan: ”Kristus kutsui sairaita ja sokeita, ontuvia ja raajarikkoja, spitaalisia ja surkastuneita, niitä, ’jotka olivat jollakin tavalla vaivaisia’, ja pyysi, että heidät tuotaisiin esiin, jotta Hän voisi parantaa heidät. – – Jumalallisen näkemyksen avulla Kristus tunsi, että nämä ihmiset halusivat nähdä niitä ihmetekoja, joita Hän oli tehnyt heidän veljilleen ja sisarilleen Jerusalemissa, ja käsittäessään heti, että heidän uskonsa oli riittävä, jotta he voisivat parantua, Hän vastasi jokaiseen kansanjoukon keskuudessa olevaan tarpeeseen, ’ja hän paransi heidät joka ainoan, kun heidät tuotiin hänen luoksensa’. Vastauksena tähän myötätunnon ja armon vuodatukseen koko kuulijakunta, niin parannetut kuin terveetkin, kumartui Hänen jalkoihinsa ja palveli Häntä; ’ja kaikki, jotka – – pääsivät tulemaan, suutelivat hänen jalkojaan, niin että he kastelivat hänen jalkansa kyynelillään’. [3. Nefi 17:5–7, 9–10.]” (Christ and the New Covenant, s. 268–269.)

Palvellessaan Alkeisyhdistyksen ylijohtajana sisar Michaelene P. Grassli viittasi lasten kykyyn saada hengellisiä kokemuksia:

”Minusta on merkittävää, että – – Vapahtaja antoi pyhimmät opetuksensa vain lapsille ja kirvoitti sitten heidän kielensä, niin että he voivat opettaa kansanjoukkoa (ks. 3. Nefi 26:14).

Kuva

Kristus nefiläisten lasten kanssa

© 1995 Del Parson

Onko mikään ihme, että Vapahtajan käynnin jälkeen nefiläiset elivät rauhassa ja vanhurskaudessa kaksisataa vuotta? Niiden ihmeellisten opetusten, siunausten ja huomion vuoksi, joita he ja heidän lapsensa saivat, vanhurskaus pysyi heidän lastensa lapsissa monen sukupolven ajan.

Älkäämme aliarvioiko nykyajan lasten kykyä ja mahdollista voimaa vanhurskauteen. Yksikään ihmisryhmä kirkossa ei ole yhtä vastaanottavainen totuudelle.” (Ks. ”Katsokaa pienokaisianne”, Valkeus, tammikuu 1993, s. 91.)

Kirkon jäsenillä Chilessä oli samanlainen kokemus, kun presidentti Spencer W. Kimball (1895–1985) kävi heidän luonaan: ”Yksi suurimmista rakkauden ilmauksista lapsia kohtaan, mitä olen koskaan nähnyt, tapahtui palvellessani vaarnanjohtajana Chilessä. Presidentti Spencer W. Kimball tuli aluekonferenssin vuoksi käymään Chilessä. Kirkon jäseniä neljästä maasta kokoontui yhteen eräälle stadionille, jonne mahtui arviolta 15 000 ihmistä. Kysyimme presidentti Kimballilta, mitä hän haluaisi tehdä konferenssin jälkeen. Silmät kyynelissä hän sanoi: ’Haluaisin tavata lapset.’ Yksi pappeusjohtajistamme ilmoitti mikrofonin kautta, että presidentti Kimball haluaisi kätellä jokaista stadionilla olevaa lasta tai siunata hänet. Ihmiset olivat hämmästyneitä – syntyi suuri hiljaisuus. Presidentti Kimball tervehti noin kahtatuhatta lasta yksitellen. Kyynelsilmin hän kätteli heitä tai suuteli heitä tai pani kätensä heidän päänsä päälle ja siunasi heidät. Lapset olivat hyvin kunnioittavia, ja he katsoivat häntä ja heidänkin silmänsä kyyneltyivät. Hän sanoi, ettei ollut koskaan elämässään tuntenut tämän kaltaista henkeä. Se oli mahtava hetki kaikkien siellä olleiden kirkon jäsenten elämässä.” (Janet Peterson ja Eduardo Ayala, ”Friend to Friend”, Friend, maaliskuu 1996, s. 6–7.)