Moroni 1–6

Herra on ”antanut Efraimin sauvan aikakirjan avaimet” Moronille (OL 27:5). Näin Moronista tuli keskushahmo, jonka tehtävänä oli välittää aikakirja tälle taloudenhoitokaudelle sekä suojella itse aikakirjaa. Moroni oli ”viimeinen nefiläinen profeetta Mormonin kirjassa (noin 421 jKr.). Juuri ennen kuolemaansa Mormon luovutti Mormonin levyiksi kutsutun historiallisen aikakirjan pojallensa Moronille (Morm. s. 1). Moroni saattoi Mormonin levyjen kokoamisen päätökseen. Hän lisäsi Mormonin kirjaan luvut 8 ja 9 (Morm. 8:1). Hän liitti levykokoelmaan mukaan lyhentämänsä Eterin kirjan (Et. 1:1–2) sekä oman kirjansa nimeltä Moronin kirja (Moroni 1:1–4). Moroni sinetöi levyt ja kätki ne Kumorankukkulaan (Morm. 8:14; Moroni 10:2). Vuonna 1823 Moroni lähetettiin ylösnousseena olentona kertomaan Mormonin kirjasta Joseph Smithille (JS–H 30–42, 45; OL 27:5). Hän opetti nuorta profeettaa vuosina 1823–1827 (JS–H 54) ja luovutti levyt hänelle viimein vuonna 1827 (JS–H 59). Saatuaan käännöksen valmiiksi Joseph Smith palautti levyt Moronille.” (PKO, hakusana ”Moroni, Mormonin poika”, s. 121.)

Mormonin kirjalla on tärkeä osa monien ihmisten kääntymyksessä. Moroni mainitsi nimenomaan hyödyn, joka Mormonin kirjan ansiosta tulisi lamanilaisille myöhempinä aikoina. Yksi varhaisimmista lähetystyökutsuista tänä taloudenhoitokautena annettiin Oliver Cowderylle ja hänen tovereilleen. Heitä kehotettiin opettamaan lamanilaisia, jotka asuivat varhaisen Amerikan läntisellä rajaseudulla (Missourissa) (ks. OL 28:8–10). Nykyään kirkko vie evankeliumin sanomaa jokaiselle, mukaan lukien Lehin jälkeläiset, joita on hajallaan eri puolilla maailmaa.

”Tämä kirja [Mormonin kirja] kertoo meille myös, että Vapahtajamme ilmestyi tällä mantereella ylösnousemuksensa jälkeen; – – että heillä oli apostolit, profeetat, papit, opettajat ja paimenet, sama järjestys, sama pappeus, samat toimitukset, lahjat, valtuudet ja siunaukset kuin itäisellä mantereellakin” (Ks. Kirkon presidenttien opetuksia: Joseph Smith, 2007, s. 67).

”Vaikka kahdestatoista nefiläisestä puhutaankin joka tilanteessa opetuslapsina, niin tosiasia on, että heille oli annettu jumalallinen valtuus olla Kristuksen erityisiä todistajia oman kansansa keskuudessa. Sen vuoksi he itse asiassa olivat nefiläisen heimon apostoleja.” (Ks. Joseph Fielding Smith, Pelastuksen oppeja, toim. Bruce R. McConkie, 3 osaa, 1977–1982, osa 3, s. 143; ks. myös Morm. 9:18.)

Presidentti Boyd K. Packer, kahdentoista apostolin koorumin presidentti, on selittänyt, miksi toimitukset ovat niin tärkeitä: ”Toimituksista ja liitoista tulee valtakirjoja, joilla pääsemme Hänen kasvojensa eteen. Niiden kelvollinen vastaanottaminen on koko elämän tärkein tavoite; niiden pitäminen sen jälkeen on kuolevaisuuden suurin haaste.” (”Liitot”, Valkeus, heinäkuu 1987, s. 19.)

Presidentti Packer on myös selittänyt: ”Hyvä käytös ilman evankeliumin toimituksia ei pelasta eikä korota ihmiskuntaa; liitot ja toimitukset ovat välttämättömiä” (”Ainoa tosi kirkko”, Valkeus, 1986, konferenssiraportti 155. puolivuotiskonferenssista, s. 66).

Vanhin Dallin H. Oaks kahdentoista apostolin koorumista on selittänyt taivaallisen Isämme, perheemme ja niiden toimitusten välistä suhdetta, joihin osallistumme: ”Myöhempien aikojen pyhien tärkeysjärjestys on viime kädessä kahtalainen: Ensinnäkin me pyrimme ymmärtämään suhteemme Jumalaan, iankaikkiseen Isään, ja Hänen Poikaansa, Jeesukseen Kristukseen, ja varmistamaan tuon suhteen saamalla Heidän pelastavat toimituksensa ja pitämällä henkilökohtaiset liittomme. Toiseksi me pyrimme ymmärtämään suhteemme perheemme jäseniin ja varmistamaan nuo suhteet [toimituksilla] ja pitämällä liitot, joita me teemme – –. Kun nämä suhteet on varmistettu siten kuin olen selittänyt, ne tarjoavat iankaikkisia siunauksia, joita ei voi saada millään muulla tavalla. Mikään tieteen, menestyksen, omaisuuden, ylpeyden, aseman tai vallan yhdistelmä ei voi tarjota näitä iankaikkisia siunauksia!” (”Keskittyminen ja asioiden tärkeysjärjestys”, Liahona, heinäkuu 2001, s. 102.)

Presidentti Joseph Fielding Smith (1876–1972) on selittänyt, että nefiläiset eivät käyttäneet Aaronin pappeutta ennen Vapahtajan käyntiä; katso kohdan MK Jaak. 1:18 selityksiä (s. 117).

Pyhällä Hengellä on tärkeä tehtävä kaikissa pappeuden toimituksissa. Pyhä Henki tuntee meidän sydämemme ja tekomme. Nimenomaan Pyhän Hengen voimalla kaikki toimitukset vahvistetaan (ks. OL 132:7). Profeetta Joseph Smith (1805–1844) on puhunut Pyhän Hengen tehtävästä toimitusten suorittamisessa: ”Me uskomme, että Pyhän Hengen lahja ilmenee yhtä suuressa määrin nyt kuin apostolien aikana. Uskomme, että se [Pyhän Hengen lahja] on välttämätön pappeuden muodostamiseen ja sen järjestämiseen, ja ettei ilman sitä voida ketään kutsua täyttämään mitään palveluksen virkaa. Me uskomme myös profetoimiseen, kielillä puhumiseen, näkyihin ja ilmoituksiin, lahjoihin ja terveeksi tekemiseen ja siihen, ettei näitä voi saada osakseen ilman Pyhän Hengen lahjaa.” (Kirkon presidenttien opetuksia: Joseph Smith, s. 101.)

Vanhin David A. Bednar kahdentoista apostolin koorumista on puhunut siitä, kuinka tärkeää on nauttia sakramentti pyrkiessämme muistamaan liittomme: ”Sakramenttitoimituksen kautta me uudistamme kasteenliittomme ja voimme saada ja säilyttää syntiemme anteeksiannon (ks. Moosia 4:12, 26). Lisäksi meitä muistutetaan viikoittain lupauksesta, että Hänen Henkensä olisi aina meidän kanssamme. Kun me sitten pyrimme pitämään itsemme puhtaina niin ettei maailma saastuta, meistä tulee kelvollisia astioita, joissa Herran Henki voi alati asua.” (”Jotta Hänen Henkensä olisi aina meidän kanssamme”, Liahona, toukokuu 2006, s. 31.)

Vanhin Dallin H. Oaks on puhunut kolmesta tärkeästä merkityksestä, jotka meidän tulee ymmärtää, kun sakramentin aikana otamme Vapahtajan nimen päällemme:

”Todistuksellamme siitä, että olemme halukkaita ottamaan Jeesuksen Kristuksen nimen päällemme, on useita eri merkityksiä. Niistä toiset ovat itsestään selviä ja helposti lastemmekin ymmärrettävissä. Toiset puolestaan selviävät vain niille, jotka ovat tutkineet pyhiä kirjoituksia ja pohdiskelleet iankaikkisen elämän ihmeitä.

Yksi selkeimmistä merkityksistä on se, että me uudistamme kasteessa tekemämme lupauksen. Pyhien kirjoitusten mallin mukaisesti ihmiset, jotka kastetaan, ’todistavat seurakunnan edessä, että he ovat todella tehneet parannuksen – – synneistään ja tahtovat ottaa päällensä Jeesuksen Kristuksen nimen päätettyään lujasti palvella häntä loppuun asti’ (OL 20:37; ks. myös 2. Nefi 31:13; Moroni 6:3). Nauttiessamme sakramentin me uudistamme tämän liiton ja kaikki muut kasteen vedessä tekemämme liitot. (Ks. Joseph Fielding Smith, Pelastuksen oppeja, osa 2, s. 317–318.)

Toinen selkeä merkitys on se, että me otamme Vapahtajan nimen päällemme, kun meistä tulee Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseniä. Hänen käskystään tätä kirkkoa nimitetään Hänen nimensä mukaan (ks. OL 115:4; 3. Nefi 27:7–8). Jokainen jäsen, olipa hän nuori tai vanha, on ’Jumalan perhettä’ (ks. Ef. 2:19). Kristukseen totisesti uskovina kristittyinä olemme ilomielin ottaneet Hänen nimensä päällemme (ks. Alma 46:15). Kuten kuningas Benjamin opetti kansalleen: ’Sen liiton tähden, jonka olette tehneet, teitä kutsutaan Kristuksen lapsiksi, hänen pojikseen ja hänen tyttärikseen; sillä katso, tänä päivänä hän on hengellisesti synnyttänyt teidät’ (Moosia 5:7; ks. myös Alma 5:14; 36:23–26).

Otamme Jeesuksen Kristuksen nimen päällemme myös aina silloin, kun julkisesti julistamme uskovamme Häneen. Meillä jokaisella on monia tilaisuuksia julistaa uskoamme ystäville ja naapureille, työtovereille ja tuttaville. – –

Kolmas merkitys vetoaa niiden ymmärrykseen, jotka ovat kyllin kypsiä tietämään, että Kristuksen seuraajan tulee palvella Häntä. – – Todistamalla halukkuutemme ottaa Jeesuksen Kristuksen nimi päällemme me todistamme myös halukkuudestamme tehdä työtä Hänen valtakunnassaan.

Näiden kolmen melko itsestään selvän merkityksen mukaan me siis otamme Kristuksen nimen päällemme, kun meidät kastetaan Hänen nimessään, kun me kuulumme Hänen kirkkoonsa ja tunnustamme uskomme Häneen ja kun me teemme työtä Hänen valtakunnassaan.” (Ks. ”Mitä merkitsee, että otamme Jeesuksen Kristuksen nimen päällemme”, Valkeus, 1985, konferenssiraportti 155. vuosikonferenssista, s. 74.)

Presidentti Henry B. Eyring ensimmäisestä presidenttikunnasta on selittänyt, kuinka helposti huomio kääntyy pois Herran muistamisesta ja mitä voimme tehdä muistaaksemme Hänet useammin:

”Ne teistä, jotka ovat palvelleet lähetystyössä, ovat ehkä – – löytäneet sattumalta lähetystyöaikaisen päiväkirjansa, joka on ollut tallessa jossakin komerossa kotona. Olette ehkä lukeneet sitä ja hätkähtäneet muistaessanne, kuinka kovasti teitte työtä, kuinka jatkuvasti ajattelitte Vapahtajaa ja Hänen uhriaan teidän edestänne ja niiden edestä, joita yrititte tavata ja opettaa, ja kuinka palavasti ja usein te rukoilitte. Hätkähtäminen on tullut kenties siitä, että olette käsittäneet, kuinka suuressa määrin elämän huolet ovat vieneet teidät pois siitä, missä kerran olitte – niin lähellä sitä, että aina muistatte ja aina rukoilette.

Sanomani on pyyntö, varoitus ja lupaus: pyydän teitä tekemään määrätietoisesti ne yksinkertaiset asiat, jotka vievät teitä eteenpäin hengellisesti.

Aloittakaa Vapahtajan muistamisesta. Te muistatte sen, mitä tiedätte ja mitä rakastatte. Vapahtaja antoi meille pyhät kirjoitukset – joista profeetat maksoivat hinnan, jota emme voi mitata – jotta voisimme tuntea Hänet. Uppoutukaa niihin. Päättäkää nyt lukea enemmän ja tehokkaammin kuin olette koskaan aikaisemmin lukeneet.” (”Always”, Ensign, lokakuu 1999, s. 9–10.)

Mitä tarkoittaa, että meillä on ”särkynyt sydän ja murtunut mieli”? Presidentti Ezra Taft Benson (1899–1994) on selittänyt, että se on samaa kuin Jumalan mielen mukainen murhe, joka on ”syvällinen ymmärrys siitä, että meidän tekomme ovat loukanneet Isäämme ja Jumalaamme. Se on pistävä ja terävä tietoisuus siitä, että käytöksemme aiheutti Vapahtajallemme, joka ei syntiä tehnyt, suurimmalle kaikista, tuskia ja kärsimystä. Meidän syntiemme vuoksi Hän vuoti verta joka huokosestaan. Tämä hyvin todellinen henkinen ja hengellinen ahdistus on sitä, mistä pyhissä kirjoituksissa käytetään ilmausta ’särkynyt sydän ja murtunut mieli’. (3. Nefi 9:20; Moroni 6:2; OL 20:37; 59:8; Ps. 34:19; 51:19; Jes. 57:15.) Sellainen henki on todellisen parannuksen ehdoton edellytys.” (Ks. ”Voimallinen sydämen muutos”, Valkeus, maaliskuu 1990, s. 5.)

Vanhin Bruce D. Porter seitsemänkymmenen koorumista on selittänyt asiaa edelleen ja määrittänyt, mitä tarkoittaa ”särkynyt sydän ja murtunut mieli”:

”Kun meillä on särkynyt sydän, olemme täysin avoimia Jumalan Hengelle ja tunnistamme oman riippuvuutemme Hänestä kaikessa, mitä meillä on, ja kaikessa, mitä me olemme. Näin vaadittu uhri on kaikkinaisen ylpeyden uhraamista. Kuten savi muovautuu taitavan savenvalajan käsissä, samoin niitä, joilla on särkynyt sydän, voidaan muovata ja muotoilla Mestarin käsissä. – –

Ne, joilla on särkynyt sydän ja murtunut mieli, ovat halukkaita tekemään kaiken ja mitä tahansa, mitä Jumala heiltä pyytääkin, ilman vastarintaa tai mielipahaa. Me lakkaamme tekemästä asioita omalla tavallamme ja opimme sen sijaan tekemään ne Jumalan tavalla. – –

Särkyneeseen sydämeen liittyy vielä yksi puoli – nimittäin meidän syvä kiitollisuutemme Kristuksen kärsimyksestä meidän puolestamme. – – Kun muistamme Vapahtajan ja Hänen kärsimyksensä, meidänkin sydämemme murtuu kiitollisuudesta Voideltua kohtaan.

Kun annamme Herralle uhrina kaiken, mitä meillä on, ja kaiken, mitä me olemme, Hän täyttää sydämemme rauhalla. Hän ’parantaa’ ne, joiden mieli on murtunut’ (Jes. 61:1), ja kaunistaa meidän elämämme Jumalan rakkaudella.” (Ks. ”Särkynyt sydän ja murtunut mieli”, Liahona, marraskuu 2007, s. 32.)

Presidentti Thomas S. Monson on puhunut siitä asenteesta, joka meillä kaikilla tulee olla, kun menemme kasteelle ja meidät kutsutaan kirkon palvelutyöhön: ”Vaikka korotus on yksilöllinen asia ja vaikka ihmiset pelastuvat yksilöinä eivätkä ryhminä, ei kukaan voi kuitenkaan elää tyhjiössä. Jäsenyys kirkossa vaatii päättäväisyyttä palvella. Vastuullinen tehtävä ei ehkä ole ihmisten silmissä tärkeä eikä sen anti laajalti tunnettu. Ollakseen Vapahtajalle otollista palvelun lähtökohtana on oltava halukas mieli, valmiit kädet ja altis sydän.” (”Tie rauhaan”, Liahona, maaliskuu 2004, s. 5.)

Kohdassa Moroni 6:4 verbimuodolla ”oli vaikuttanut” viitataan siihen, mitä tapahtuu, kun Henki vaikuttaa käännynnäiseen ja saa aikaan muutoksen. Kristuksen sovitusuhri tekee mahdolliseksi syntiemme anteeksiannon, mutta juuri Pyhän Hengen puhdistavalla voimalla – tulikasteessa – synnit itse asiassa puhdistetaan eli poistetaan (ks. 2. Nefi 31:17; Alma 13:12; 3. Nefi 27:20). Juuri Pyhän Hengen vaikutuksen ansiosta me myös saamme sovituksen mahdolliseksi tekevän voiman, joka auttaa meitä tulemaan uskollisiksi myöhempien aikojen pyhiksi.

Presidentti Gordon B. Hinckley (1910–2008) on kertonut omakohtaisesta kokemuksesta, joka osoittaa, kuinka tärkeää on, että huolehdimme niistä, jotka ovat vasta kääntyneitä:

”Jokaista käännynnäistä tulee ravita ’Jumalan hyvällä sanalla’ (Moroni 6:4 ). On välttämätöntä, että hän kuuluu pappeuskoorumiin tai Apuyhdistykseen, Nuoriin Naisiin, Nuoriin Miehiin, pyhäkouluun tai Alkeisyhdistykseen. Häntä tulee rohkaista tulemaan sakramenttikokoukseen nauttimaan sakramentti, uudistamaan kastettaessa tekemänsä liitot.

Kuuntelin hiljattain erästä miestä ja naista, jotka puhuivat kotiseurakunnassani. Tämä mies oli palvellut kirkossa monissa tehtävissä, muun muassa piispana. Heidän uusimpana tehtävänään oli perehdyttää erästä yksinhuoltajaäitiä ja tämän lapsia. Mies sanoi, että se tuotti enemmän iloa kuin mikään muu tehtävä kirkossa.

Tällä nuorella naisella oli paljon kysyttävää. Hän oli pelokas ja ahdistunut. Hän ei halunnut tehdä virheitä, sanoa mitään sopimatonta, mikä nolaisi hänet tai saisi toiset nauramaan. Kärsivällisyyttä osoittaen tämä mies ja hänen vaimonsa toivat perheen kirkkoon, istuivat heidän kanssaan, olivat heille ikään kuin suojakilpenä kaikkea sellaista vastaan, mikä saattaisi aiheuttaa heissä hämmennystä. He viettivät heidän kanssaan yhden illan viikossa opettaen heille heidän kodissaan lisää evankeliumia ja vastaten heidän moniin kysymyksiinsä. He johdattivat tuota pientä perhettä eteenpäin niin kuin paimen johdattaa lampaitaan. Lopulta olosuhteiden muutos pakotti heidät muuttamaan toiseen kaupunkiin. ’Mutta olemme edelleen kirjeenvaihdossa tuon naisen kanssa’, mies sanoi. ’Tunnemme suurta arvostusta häntä kohtaan. Hän on nyt lujasti juurtunut kirkkoon, eikä meillä ole pelkoja hänen suhteensa. Millaista iloa työ hänen kanssaan onkaan tuottanut.’

Olen vakuuttunut siitä, että kadotamme hyvin, hyvin harvoja niistä, jotka tulevat kirkkoon, jos pidämme heistä paremmin huolta.” (Ks. ”Etsikää karitsoita, ruokkikaa lampaita”, Valkeus, heinäkuu 1999, s. 122–123.)

Vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista on kiinnittänyt huomiota maailmanlaajuiseen vastuulliseen tehtäväämme pitää kirkon muita jäseniä oikealla tiellä: ”Innoitettu opetus kotona ja kirkossa auttaa huolehtimaan tästä tärkeästä tekijästä, Jumalan hyvällä sanalla ravitsemisesta. – – Varmasti mahdollisuuksia pitää tuo kutsumus kunniassa on kaikkialla. Sen tarve on ikuinen. Isät, äidit, sisarukset, ystävät, lähetyssaarnaajat, kotiopettajat ja kotikäyntiopettajat, pappeusjohtajat ja apujärjestöjen johtohenkilöt, luokkien opettajat – kaikki he ovat omalla tavallaan Jumalan lähettämiä opettajia meidän kasvuksemme ja meidän pelastukseksemme. Tässä kirkossa on käytännöllisesti katsoen mahdotonta löytää ketään, joka ei olisi jonkinlainen opas lammastarhan muille jäsenille.” (Ks. ”Jumalan lähettämä opettaja”, Valkeus, heinäkuu 1998, s. 27.)

[Englanninkielisen] sanan author ’perustaja’ määritelmänä on ”se, joka tuottaa, luo tai saattaa alulle” (Noah Webster’s First Edition of an American Dictionary of the English Language, 1828, 1967). Langenneessa tilassamme meidän on katsottava Vapahtajaan saadaksemme ja vahvistaaksemme uskoa. Siksi neljäs uskonkappale täsmentää, että evankeliumin ensimmäisenä periaatteena on ”usko Herraan Jeesukseen Kristukseen”.

[Englanninkielinen] sana finisher ’täydelliseksi tekijä’ sisältää useita merkityksiä, jotka soveltuvat Vapahtajan tehtävään meidän uskomme vahvistamisen prosessissa. Ensiksikin, ”se, joka lopettaa; se, joka suorittaa loppuun”. Voimme luottaa, että Herra suorittaa loppuun tehtävänsä, kun me pyrimme jatkuvasti tulemaan enemmän Hänen kaltaisikseen. Toiseksi, ”se, joka täydentää tai tekee täydelliseksi”. (Noah Webster’s First Edition.) Kun pyrimme parhaamme mukaan pitämään liittomme, niin juuri Hänen armostaan me voimme lopulta saavuttaa täydellisyyden – uskon matkamme lopullisen tavoitteen. [Englanninkieliseen] sanaan finish liittyy myös määritelmä ”viimeistellä aiotulle laadun tasolle” (Noah Webster’s First Edition). Kun me tulemme uskossa Herran luo Hänen poikinaan ja tyttärinään, Hän auttaa meitä yltämään parhaimpaamme.

Presidentti Henry B. Eyring on puhunut Vapahtajan keskeisestä roolista meidän lunastuksessamme. Hän lisäsi oman todistuksensa Moronin todistukseen siitä, että Jeesus on ”’heidän uskonsa perustaja ja täydelliseksi tekijä’ [Moroni 6:4]. Juuri Vapahtaja teki mahdolliseksi sen, että me voimme tulla puhtaiksi Hänen sovituksensa ansiosta ja kun olemme kuuliaisia Hänen käskyilleen. Ja juuri Vapahtaja ravitsee niitä, jotka menevät uskossa kasteen vesiin ja saavat Pyhän Hengen lahjan. Kun he muistavat Hänet aina ja kun he jatkavat lapsen kaltaisessa kuuliaisuudessa, juuri Hän vakuuttaa, että Hänen Henkensä on aina heidän kanssansa.” (Ks. ”Ruoki minun karitsoitani”, Valkeus, tammikuu 1998, s. 87.)

Vanhin Joseph B. Wirthlin (1917–2008) kahdentoista apostolin koorumista on muistuttanut meitä toveruudesta, joka on maailmanlaajuisessa kirkossa. Hän kiinnitti huomiota niihin uhrauksiin, joita kirkon jäsenet tekevät täyttääkseen tärkeän tehtävän kokoontua usein yhteen:

”Yksi kirkon jäsenyyden monista eduista on pyhien välinen toveruus. Ollessani työtehtävissä Euroopassa me järjestimme Saksassa asuville varusmiehille mieleenpainuvia vaarnakonferensseja. Monet hyvistä veljistämme ja sisaristamme ajoivat pitkiä matkoja voidakseen osallistua konferenssikokouksiin. Osa heistä saapui jo edellisenä iltana ja nukkui juhlasalin lattialla. Huolimatta siitä, millaisia uhrauksia he joutuivat tekemään, he tulivat iloisin sydämin etsien muiden myöhempien aikojen pyhien toveruutta sekä mahdollisuutta saada opetusta kirkon johtajilta ja sen kautta ylentyä. Kun me kokoonnumme yhteen, me emme ’enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan [kuulumme] Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät’ [Ef. 2:19].

Me olemme saaneet käskyn ja siunauksen kokoontua ’usein yhteen paastoamaan ja rukoilemaan ja puhumaan [keskenämme sielujemme] parhaasta’ [Moroni 6:5]. Yleiskonferenssikokouksissa ja muissa kirkon kokouksissa ympäri maailmaa me kokoonnumme yhteen tavoitellen toveruutta – evankeliumin veljien ja sisarten hyvää seuraa sekä Jumalan Hengen suloisen yhteyden tuomaa lohtua. Tämän Hengen läsnäolo jumalanpalvelustilaisuuksissamme täyttää sydämemme rakkaudella Jumalaa ja muita pyhiä kohtaan.” (Ks. ”Arvostettuja tovereita”, Valkeus, tammikuu 1998, s. 33.)

Kuningas Benjamin on selittänyt, että henkilön nimi pyyhitään pois vain rikkomuksen takia (ks. Moosia 1:12). Alma varoitti, että ”jumalattomien nimiä ei pidä sekoittaa minun kansani nimien joukkoon” (Alma 5:57). Tulee hetki, jolloin jokaisen, joka syyllistyy vakaviin rikkomuksiin, on tehtävä parannus tai hän ei ole kelvollinen tulemaan Herran eteen tai kuulumaan jäsenenä valtakuntaan. Jäsenet, jotka eivät tee parannusta, voivat menettää jäsenyytensä kirkon kurinpitotoimen kautta. (Lisää tietoa siitä, millaiset synnit vaativat kirkkokuria, on kohdan Moosia 26:32–36 selityksissä, s. 167–168.)

Vanhin David B. Haight (1906–2004) kahdentoista apostolin koorumista on puhunut siitä, kuinka tärkeää on rukoilla Hengen vaikutusta kokouksissamme:

”Nefiläisten rappion erityisenä murhenäytelmänä, kuten Mormon kirjoitti siitä Mormonin kirjaan, oli Pyhän Hengen ja hengellisten lahjojen menettäminen. Viisaus ja innoitus saivat Moronin sisällyttämään viimeisiin merkintöihinsä isänsä Mormonin ohjeet toimituksista, sakramentista ja kirkon menettelytavoista. Tämä todistus heidän kokouksistaan on huomionarvoinen:

’Seurakunta johti heidän kokouksiansa Hengen vaikutuksen mukaisesti ja Pyhän Hengen voimalla, sillä niin kuin Pyhän Hengen voima johdatti heitä joko saarnaamaan tai kehottamaan tai rukoilemaan tai anomaan tai laulamaan, juuri niin tehtiin’ (Moroni 6:9).

Tällainen henki voi olla ja sen tulee olla luonteenomaista meidän jumalanpalveluksellemme ja sakramenttikokouksillemme.

Eräs sisar sanoi minulle yhden tällaisen hengellisen kokouksen jälkeen: ’En muista kaikkea, mitä sanottiin, mutta muistan, miltä meistä tuntui, kun lauloimme loppulaulua ja painoimme päämme rukoukseen.’” (”Remembering the Savior’s Atonement”, Ensign, huhtikuu 1988, s. 13.)