Alma 13–16

Alma mainitsi, että pappeja asetettiin ”hänen Poikansa järjestyksen mukaisesti” (Alma 13:1). Ilmaus hänen Poikansa järjestyksen mukaisesti viittaa Melkisedekin pappeuteen. Nykypäivän ilmoituksessa Herra on lausunut, että ennen Melkisedekin aikaa pappeutta kutsuttiin ”pyhäksi pappeudeksi Jumalan Pojan järjestyksen mukaan. Mutta kunnioituksesta ja arvostuksesta” Jumalan nimeä kohtaan nimi muutettiin Melkisedekin pappeudeksi (OL 107:3–4).

Vanhin Bruce R. McConkie (1915–1985) kahdentoista apostolin koorumista on selittänyt, miksi luvussa Alma 13, samoin kuin monessa muussakaan Mormonin kirjan kohdassa, ei tehdä eroa Aaronin pappeuden pappien ja Melkisedekin pappeuden ylipappien välillä: ”Mormonin kirjan profeetat antoivat arvonimen pappi virkailijoille, jotka tänä taloudenhoitokautena tunnetaan ylipappeina. Se merkitsee sitä, että he olivat Melkisedekin pappeuden pappeja eli, kuten Alma ilmaisi asian, ’Herra Jumala asetti pappeja pyhän järjestyksensä mukaisesti, mikä oli hänen Poikansa järjestyksen mukaisesti’ (Alma 13:1–20).” (Mormon Doctrine, 2. laitos, 1966, s. 599.)

Profeetta Joseph Smith (1805–1844) on opettanut, että ne, jotka asetetaan kuolevaisuudessa johonkin kutsumukseen, on ennalta-asetettu siihen kutsumukseen aikaisemmassa olemassaolossa: ”Jokainen ihminen, joka on kutsuttu palvelemaan maan asukkaita, asetettiin tätä tarkoitusta varten taivaan suuressa neuvonpidossa ennen kuin maailmaa olikaan. Otaksun, että minut asetettiin juuri tähän virkaan siinä suuressa neuvonpidossa.” (Kirkon presidenttien opetuksia: Joseph Smith, 2007, s. 534.)

Ne, jotka olivat ”kutsuttuja ja valmistettuja maailman perustamisesta asti”, olivat Jumalan valitsemia aikaisemmassa olemassaolossa ”heidän suuren uskonsa ja hyvien tekojensa vuoksi” (Alma 13:3; ks. myös OL 138:55–56; Abr. 3:22–23).

Presidentti Wilford Woodruff (1807–1898) on opettanut, että profeettojen lisäksi kaikki Israelin vanhimmat, joilla on Melkisedekin pappeus, on asetettu ennalta: ”Herra määräsi Joseph Smithin tehtäväänsä ennen hänen syntymäänsä aivan samoin kuin Jeremian. – – Samoin sanon Joseph Smithistä, että hän sai tehtävänsä ennen maailman perustamista ja tuli esiin Herran säätämänä aikana aloittamaan tämän työn maan päällä. Ja samoin on laita Israelin kymmenien tuhansien vanhinten kohdalla. Herra Kaikkivaltias on antanut teille pyhän pappeuden ja tehnyt teidät välineiksi kädessään tämän valtakunnan rakentamiseksi. Tarkastelemmeko me näitä asioita yhtä perusteellisesti kuin meidän pitäisi?” (Discourses of Wilford Woodruff, toim. G. Homer Durham, 1990, s. 281–282; ks. myös Kirkon presidenttien opetuksia: Wilford Woodruff, 2005, s. 15.)

Presidentti Spencer W. Kimball (1895–1985) on opettanut, että sekä miehille että naisille annettiin tehtäviä aikaisemmassa olemassaolossa: ”Maailmassa, jossa elimme ennen kuin tulimme tänne, uskollisille naisille annettiin tiettyjä tehtäviä, samalla kun uskolliset miehet asetettiin ennalta tiettyihin pappeustehtäviin. Vaikka emme tällä hetkellä muistakaan tapahtumia tarkemmin, se ei muuta niiden asioiden suurenmoista todellisuutta, joihin kerran olemme suostuneet. Te olette tilivelvollisia siinä, mitä teiltä kauan sitten odotettiin, samoin kuin ovat ne, jotka olemme hyväksyneet profeetoiksi ja apostoleiksi.” (Ks. ”Vanhurskaiden naisten tehtävä”, Valkeus, toukokuu 1980, s. 170–171.)

Vanhin Neal A. Maxwell (1926–2004) kahdentoista apostolin koorumista on kuvannut vastuullisia tehtäviä, joita Jumalan lapsilla on kuolevaisuudessa riippumatta heidän valitusta asemastaan kuolevaisuutta edeltävässä elämässä: ”Oppi kuolevaisuutta edeltävästä elämästä ei ole rentoutumisen oppi. Meidän jokaisen on tehtävä valintoja, suoriuduttava loputtomista ja vaikeista tehtävistä, koettava kohtalon ivaa ja vaistoinkäymisiä, käytettävä aikamme hyvin, käytettävä oikein kykyjämme ja lahjojamme. Se, että me olimme valittuja ’siellä silloin’, ei merkitse sitä, että me voimme olla välinpitämättömiä ’täällä nyt’. Olipa kyse ennalta-asetetuista miehistä tai ennalta tehtäväänsä määrätyistä naisista, niiden, jotka on kutsuttu ja joita on valmistettu, täytyy myös osoittaa olevansa valittuja ja uskollisia (ks. Ilm. 17:14; OL 121:34–36).” (Ks. ”Kuolevaisuutta edeltävä olemassaolo, ihana tosiasia”, Valkeus, 1986, konferenssiraportti 155. puolivuotiskonferenssista, s. 14.)

Presidentti Harold B. Lee (1899–1973) on kuvannut sitä, mistä lähteestä saamme joitakin siunauksia tässä elämässä: ”Näyttää siltä, että kaikki nämä palkinnot luvattiin eli ennalta-asetettiin, ennen kuin maailmaa oli. Varmastikin nämä asiat ovat määräytyneet sen mukaan, kuinka olimme eläneet tuossa kuolevaisuutta edeltäneessä henkimaailmassa. Jotkut ehkä kyseenalaistavat nämä olettamukset, mutta samaan aikaan he hyväksyvät kyselemättä sen uskonkäsityksen, että täältä maan päältä lähdettyämme jokainen meistä tullaan tuomitsemaan kuolevaisuuden aikana tekemiemme tekojen mukaan. Eikö ole aivan yhtä järkevää uskoa, että se, mitä me olemme saaneet täällä tässä maanpäällisessä [elämässä], annettiin meille kullekin sen ansiosta, kuinka käyttäydyimme ennen tänne tuloamme?” (Ks. ”Saamme itsekunnioitusta tietäessämme, keitä olemme”, Konferenssiraportit 1973–1975, 1979, s. 67.)

Kuinka kuolevaisuutta edeltävässä maailmassa olleet pystyivät hylkäämään Jumalan Hengen (ks. Alma 13:4)? Presidentti Joseph Fielding Smith (1876–1972) vahvisti tahdonvapauden iankaikkisen periaatteen vastatessaan tähän kysymykseen:

”Jumala antoi lapsilleen myöskin [kuolevaisuutta edeltävässä] henkimaailmassa heidän vapaan tahtonsa, jonka mukaan yksityisillä hengillä oli etuoikeus, aivan samoin kuin ihmisillä täällä, valita hyvä ja hylätä paha, tai maistaa pahaa kärsiäkseen syntiensä seuraukset. Tämän tähden jotkut olivat sielläkin uskollisempia kuin toiset Herran käskyjen pitämisessä. – –

Ihmisten hengillä oli vapaa tahtonsa. – – Ihmisten henget eivät olleet tasavertaisia. Heillä on saattanut olla tasavertainen alku, ja me tiedämme, että he olivat kaikki viattomia alussa; mutta oikeus vapaaseen tahtoon, joka heille annettiin, antoi muutamille mahdollisuuden voittaa toiset ja näin kuolemattoman olemassaolon mittaamattomina aikoina tulla älykkäämmiksi, uskollisemmiksi, sillä he olivat vapaita toimimaan itse, ajattelemaan itse, ottamaan vastaan totuutta tai kapinoimaan sitä vastaan.” (Pelastuksen oppeja, toim. Bruce R. McConkie, 3 osaa, 1977–1982, osa 1, s. 65–66.)

Henkinä aikaisemmassa olemassaolossa meissä kehittyi arvokkaita luonteenominaisuuksia, joissa kykymme ilmenivät. Jumala seurasi edistymistämme ja antoi meille vastuullisia tehtäviä uskollisuutemme mukaisesti. Presidentti Joseph Fielding Smith on opettanut: ”Niinä aikakausina, jolloin elimme kuolevaisuutta edeltävässä tilassa, emme ainoastaan saaneet erilaisia luonteenominaisuuksiamme ja osoittaneet kelvollisuuttamme ja kykeneväisyyttämme tai niiden puutetta, vaan olimme myöskin paikassa, missä tällainen kehittyminen voitiin panna merkille. On järkeenkäypää uskoa, että siellä oli kirkon organisaatio. Taivaalliset olennot asuivat täydellisesti järjestetyssä yhteisössä. Jokainen henkilö tiesi paikkansa. Pappeus oli epäilemättä annettu, ja johtajia valittiin toimimaan viroissa. Toimitukset, jotka kuuluivat aikaisempaan olemassaoloon, olivat välttämättömiä, ja Jumalan rakkaus vallitsi. Sellaisten olosuhteiden vallitessa oli luonnollista, että Isämme erotti ja valitsi kelvollisimmat sekä arvioi jokaisen yksilön kyvyt. Hän tiesi paitsi sen, mitä meistä jokainen pystyisi tekemään, myös sen, mitä meistä jokainen tekisi, kun joutuisimme koetukseen ja kun meille annettaisiin vastuuta. Kun sitten koitti aika meidän tulla asumaan kuolevaisen maan päälle, kaikki oli valmiina ja Herran palvelijat valittu ja asetettu kullekin kuuluvaan tehtävään.” (The Way to Perfection, 1970, s. 50–51.)

Koska Melkisedekin pappeus on ”vailla päivien alkua tai vuosien loppua” (Alma 13:9; OL 84:17; ks. myös Hepr. 7:3), niin ne, jotka saavat pappeuden maan päällä, käyttävät sitä edelleen myös kuoleman jälkeen. Siten Melkisedekin pappeuden haltijoista, jotka kuolevat vanhurskaina, ”tulee ikuisesti ylipappeja” (Alma 13:9).

Presidentti Harold B. Lee on kertonut erään kokemuksen selittäen, että jokaisella pappeuden viralla, joka henkilöllä on tässä elämässä, on vaikutusta seuraavassa elämässä:

”Olin – – järjestänyt uudelleen Ensignin vaarnan johtokunnan. Olimme nimittäneet vaarnanjohtajaksi erään seurakunnan piispan. – –

Kuusi viikkoa sen jälkeen kun vaarnan johtokunta oli hyväksytty, vaarnanjohtaja kuoli äkillisesti.

Silloin minua alettiin pommittaa kirjeillä. Missä ihmeessä oli Hengen johdatus, kun kutsuit virkaan miehen, jonka Herra antoi kuolla kuuden viikon päästä? Minut kutsuttiin puhumaan miehen hautajaisissa, ja jotkut näyttivät odottavan, että yrittäisin selittää, miksi olin nimittänyt virkaan miehen, jonka Herra ottaisi kotiin kuuden viikon kuluttua.

Presidentti Joseph Fielding Smith istui korokkeella ja kuuli yritykseni tyydyttää näitä ihmisiä, ja hän sanoi minulle: ’Älä anna tuon vaivata itseäsi. Jos olet kutsunut jonkun ihmisen virkaan tässä kirkossa ja hän kuolee seuraavana päivänä, tuo asema vaikuttaa siihen, mitä hänet kutsutaan tekemään hänen lähtiessään tämän maan päältä.’

Uskon tämän. Uskon, että jokainen tämän kirkon presidentin, jokainen tämän kirkon apostolin, jokainen piispan, jokainen vaarnanjohtajan, jokainen johtajan virka vaikuttaa siihen, mitä ihminen kutsutaan tekemään hänen poistuessaan tästä maailmasta.” (Ks. ”Kehotuksia Jumalan pappeuden haltijoille”, Konferenssiraportit 1970–1972, 1979, s. 235.)

Alma on opettanut, että oli monia, jotka aikaisemmassa olemassaolossa kutsuttiin heidän suuren uskonsa vuoksi (ks. Alma 13:10). Hän pyysi veljiään, että nämä osoittaisivat jälleen uskoa ja tuottaisivat hedelmää saadakseen siunauksensa (ks. Alma 13:13).

Presidentti Harold B. Lee on selittänyt, että vaikka monet uskollisuutensa vuoksi kutsuttiin ja asetettiin ennalta kuolevaisuutta edeltävässä elämässä, heidän täytyy kuolevaisuuden aikana osoittaa uskoa ja hyviä tekoja tehdäkseen todeksi kutsumuksensa täydet siunaukset (ks. OL 121:34):

”Jumala on saattanut kutsua ja valita ihmisiä henkimaailmassa eli heidän ensimmäisessä asemassaan tekemään tietyn työn, mutta heillä on oikeus ja etuoikeus tahdonvapauttaan käyttäen valita hyvän ja pahan välillä – joko he hyväksyvät tuon kutsumuksen täällä ja tuottavat sille kunniaa palvellen uskollisesti ja tehden hyviä töitä kuolevaisuudessa ollessaan, tai sitten eivät tee niin.

– – Pelkään, että keskuudessamme on monia, jotka henkimaailmassa osoittamansa uskollisuuden vuoksi ’kutsuttiin’ suureen työhön täällä mutta jotka vastuuttoman tuhlarin tavoin käyttävät vapaata tahtoaan kevytmieliseen elämään ja menettävät syntymäoikeutensa ja siunaukset, jotka he olisivat saaneet, jos olisivat osoittautuneet uskollisiksi kutsumukselleen. Niinpä Herran sanojen mukaan ’monet ovat kutsuttuja, mutta harvat ovat valittuja’.” (Decisions for Successful Living, 1973, s. 169.)

Alma opetti, että monet tulivat puhtaiksi ”Karitsan verellä” ja heidät pyhitti Pyhä Henki (Alma 13:11–12; ks. myös Moroni 10:32–33). Kun heidät oli pyhitetty, ”he eivät voineet olla kammoamatta syntiä” (Alma 13:12; ks. myös 2. Nefi 4:31). Senkin jälkeen kun ihminen on pyhitetty ja hän on tuntenut tulleensa Pyhän Hengen puhdistamaksi, häntä kuitenkin edelleen kiusataan läpi kuolevaisuuden. Nykypäivän ilmoituksessa varoitetaan: ”Sen tähden kirkko ottakoon varteen ja rukoilkoon aina, ettei se lankeaisi kiusaukseen; niin, ja myös ne, jotka ovat pyhitettyjä, ottakoot varteen” (OL 20:33–34).

Presidentti Brigham Young (1801–1877) on määrittänyt pyhittymisen seuraavasti:

”Minä määrittelen pyhityksen omalla tavallani ja sanon, että se merkitsee jokaisen synnin voittamista ja kaiken saattamista Kristuksen lain alaisuuteen. Jumala on pannut meihin puhtaan hengen. Kun se [henki] hallitsee esteittä ja voittaa lihan ja hallitsee ja vallitsee ja ohjaa – –, sitä minä sanon pyhityksen siunaukseksi. Tuhotaanko synti täysin? Ei, sitä ei tuhota, sillä niin on suunniteltu taivaan järjestyksessä.

Älkää kuvitelko, että olisimme joskus lihassa vapaita synnin kiusauksista. Jotkut kuvittelevat voivansa lihassa tulla ruumiiltaan ja hengeltään pyhitetyiksi sekä tulla niin puhtaiksi, etteivät he enää milloinkaan tunne totuuden vastustajan voiman vaikutuksia. Jos ihmisen olisi mahdollista saavuttaa tällainen täydellisyyden tila lihassa, hän ei voisi kuolla eikä jäädä maailmaan, jossa synti vallitsee. Synti on tullut maailmaan ja kuolema synnin myötä [ks. Room. 5:12]. Luulen, että niin kauan kuin elämme, saamme enemmän tai vähemmän tuntea synnin vaikutuksia, ja lopulta meidän pitää käydä läpi kuoleman koettelemukset.” (Julkaisussa Daniel H. Ludlow, A Companion to Your Study of the Book of Mormon, 1976, osa 2, s. 248–249.)

Myöhempien aikojen pyhät kunnioittavat suuresti ylipappi Melkisedekiä. Alma toi esiin Melkisedekin tärkeyden sanoessaan, että ”yksikään ei ollut suurempi” (Alma 13:19). Kuka oli tämä suuri profeetta? Melkisedek eli noin 2 000 eKr., ja hän oli ylipappi ja Salemin kuningas (Jerusalem; ks. 1. Moos. 14:18). Hän oli johtava pappeusjohtaja omana aikanaan, ja hänelle Abraham maksoi kymmenykset (ks. 1. Moos. 14:20). Kun Melkisedek oli lapsi, ”hän pelkäsi Jumalaa ja tukki leijonien kidat ja sammutti raivoavan tulen” (JSR 1. Moos. 14:26). Vaikka hänet mainitaan Raamatussa vain lyhyesti, nykypäivän ilmoituksessa vahvistetaan, että hän oli mies, jolla oli suuri usko. Melkisedekin vanhurskauden ansiosta hänen palvelutehtävänsä enteili Jeesuksen Kristuksen palvelutehtävää, ja näin korkeampi pappeus nimettiin hänen mukaansa (ks. Hepr. 7:15; OL 107:2–4).

Kohdissa Alma 13:6, 12–13, 16, 29 mainitaan Herran lepo (ks. myös OL 84:24). Presidentti Joseph F. Smith (1838–1918) kommentoi tämän ilmauksen merkitystä sanoessaan: ”Mitä Herran lepoon pääseminen tarkoittaa? Minun nähdäkseni se tarkoittaa, että minut on Jumalan rakkauden avulla voitettu Hänelle, niin että voin tuntea saaneeni levon Kristuksessa ja etteivät minua eksytä enää kaikenlaiset opin tuulet eivätkä ihmisten kavaluus ja petollisuus ja että olen juurtunut tiedossa ja todistuksessa Jeesuksesta Kristuksesta, niin ettei mikään voima voi saada minua poikkeamaan suoralta ja kaidalta polulta, joka johtaa takaisin Jumalan kasvojen eteen saadakseni korotuksen Hänen ihanassa valtakunnassaan, ja että tästä hetkestä asti saan nauttia siitä levosta, kunnes saan levon Hänen kanssaan taivaissa.” (Kirkon presidenttien opetuksia: Joseph F. Smith, 1999, s. 426.)

Ne, jotka vääristelevät kirjoituksia, muuttavat tai vääristävät todellisen merkityksen vastaamaan heidän omaa henkilökohtaista käsitystään tai tulkintaansa. Ne, jotka muuttelevat kirjoituksia synnyttääkseen kiistaa, saavat ajatuksensa Saatanalta (ks. Alma 12:1–6; 14:6–7). Niiden kohtalona, jotka vääristelevät kirjoituksia, on heidän oma tuhonsa (ks. Alma 13:20).

Mormonin kirja todistaa enkelien aitoudesta ja tarkoituksesta (ks. Alma 13:22–26; 32:23; 3. Nefi 17:24; Moroni 7:29–31; OL 20:10). Viitaten enkelien todellisuuteen vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista on sanonut:

”Olen vakuuttunut siitä, että yksi Mormonin kirjan syvällisistä teemoista on enkelien tehtävä ja yleinen olemassaolo ja keskeinen osallistuminen evankeliumin kertomuksessa. – –

Yksi niistä asioista, joista tulee elämässämme sitä tärkeämpiä mitä pidempään elämme, on enkelien todellisuus, heidän työnsä ja palvelutehtävänsä. En viittaa tässä yksinomaan enkeli Moroniin vaan myös niihin henkilökohtaisempiin palveleviin enkeleihin, joita on keskuudessamme ja ympärillämme, joille on annettu kyky auttaa meitä ja jotka tekevät juuri sitä (ks. 3. Nefi 7:18 ; Moroni 7:29–32, 37; OL 107:20). – –

Kuva

Kristuksen taivaaseenastuminen

Harry Anderson, © IRI

Uskon, että meidän tulee puhua enkelien palvelusta, uskoa siihen ja todistaa siitä enemmän kuin me toisinaan teemme. He muodostavat yhden Jumalan suurenmoisista keinoista todistaa verhon läpi, eikä mikään todiste koko tässä maailmassa opeta tätä periaatetta niin selkeästi ja niin voimallisesti kuin Mormonin kirja.” (”For a Wise Purpose”, Ensign, tammikuu 1996, s. 16–17.)

Presidentti Brigham Young on opettanut siitä jatkuvasta taistelusta, jota käymme Saatanaa ja syntiä vastaan: ”Miehet ja naiset, jotka halajavat saada sijan selestisessä valtakunnassa, havaitsevat, että heidän on kilvoiteltava [kaiken vanhurskauden vastustajan kanssa] joka päivä” (Kirkon presidenttien opetuksia: Brigham Young, 1997, s. 294). Meidän jokaisen täytyy aktiivisesti päättää välttää ja vastustaa kiusausta.

Alma on opettanut, että meidän tulee valvoa ja rukoilla alati välttääksemme sen, ettei meitä kiusattaisi ”enempää kuin voitte kestää” (Alma 13:28). Myös apostoli Paavali on julistanut: ”Jumalaan voi luottaa. Hän ei salli kiusauksen käydä teille ylivoimaiseksi, vaan antaessaan teidän joutua koetukseen hän samalla valmistaa pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää.” (1. Kor. 10:13.) Noudattamalla Alman neuvoa kohdassa Alma 13:28 me pystymme aina vastustamaan kiusausta.

Almalla oli hänellä olevan pappeuden voimalla ja uskonsa avulla kyky pelastaa Ammonihan uskolliset naiset ja lapset näiden kauhealta kuolemalta. Herra ei kuitenkaan sallinut hänen tehdä sitä (ks. Alma 14:11). Alma selitti Amulekille, että Herra ottaisi vanhurskaat marttyyrit luoksensa todistuksena heidän vainoojiensa pahoista teoista (ks. Alma 14:11; 60:13).

Palvellessaan seitsemänkymmenen koorumissa vanhin Ronald E. Poelman vahvisti, että toisinaan Herra sallii vanhurskaiden kärsiä toisten käyttäessä tahdonvapauttaan epävanhurskaasti: ”Vastoinkäymiset voivat kuuliaisten ja uskollisten elämässä johtua sairaudesta, tapaturmista, tietämättömyydestä tai vastustajan vaikutuksesta. Säilyttääkseen tahdonvapauden Herra sallii toisinaan vanhurskaitten kärsiä myös toisten pahoista teoista (ks. 1. Nefi 18:16).” (”Vastoinkäymiset ja kuolevaisuuden jumalallinen tarkoitus”, Valkeus, heinäkuu 1989, s. 20.)

Tietenkin me suremme ajatellessamme niiden vanhurskaiden kuolemaa, jotka ovat kärsineet jumalattomien käsissä. Mutta me riemuitsemme tietäessämme, mitkä ovat heidän palkintonsa henkimaailmassa (ks. Alma 40:12) samoin kuin heidän lopullinen asemansa selestisessä valtakunnassa (ks. OL 76:50–70). Kohdassa OL 42:46 meille muistutetaan: ”Ne, jotka kuolevat minun ominani, eivät maista kuolemaa, sillä se on heille suloinen.” Tämä ei tarkoita sitä, etteikö vanhurskaiden kuolemaan liittyisi tuskaa, vaan että heidän iankaikkiset palkintonsa ovat niin suuria, että niihin verrattuna heidän tuskansa eivät ole mitään.

Presidentti Joseph F. Smith on selittänyt: ”Tosin olen sen verran heikko, että itken ystävieni ja sukulaisteni kuolemaa. Saatan vuodattaa kyyneliä nähdessäni toisten murhetta. Tunnen sielussani myötätuntoa ihmislapsia kohtaan. Voin itkeä heidän kanssaan, kun he itkevät; voin riemuita heidän kanssaan, kun he riemuitsevat; mutta minulla ei ole mitään syytä murehtia eikä olla surullinen siksi, että kuolema tulee maailmaan. – – Kaikki pelko tätä kuolemaa kohtaan on poistettu myöhempien aikojen pyhiltä. He eivät kauhistu ajallista kuolemaa, koska he tietävät, että niin kuin kuolema tuli heidän osakseen Aadamin rikkomuksen kautta, niin on elämä tuleva heille Jeesuksen Kristuksen vanhurskauden kautta, ja vaikka he kuolevat, he tulevat elämään jälleen. Tämän tietäessään he iloitsevat kuolemastakin, sillä he tietävät, että he nousevat jälleen ylös ja kohtaavat jälleen tuolla puolen.” (Evankeliumin oppi, 1980, s. 412.)

Kun vanhurskaat ja viattomat kärsivät, jotkut alkavat arvostella tai menettävät uskonsa. Presidentti Spencer W. Kimball on esittänyt seuraavan neuvon siitä, kun näemme kärsimystä:

”Jos ajattelisimme koko olemassaolomme rajoittuvan kuolevaisuuteen, silloin tuska, suru, epäonnistuminen ja lyhyt elämä olisivat suuria onnettomuuksia. Mutta jos näemme elämän iankaikkisena ja käsitämme sen ulottuvan kauas kuolevaisuutta edeltäneeseen menneisyyteen ja eteenpäin iankaikkiseen kuolemanjälkeiseen tulevaisuuteen, silloin kaikkia tapahtumia voidaan tarkastella oikeasta näkökulmasta.

Eikö olekin viisasta, että Herra antaa meille koettelemuksia, jotta voisimme nousta niiden yläpuolelle, velvollisuuksia, jotta täyttäisimme tehtävämme, työtä, jotta lihaksemme vahvistuisivat, surua, jotta sieluamme koeteltaisiin? Eikö eteemme tulekin kiusauksia voimiemme koettelemiseksi, sairautta, jotta oppisimme kärsivällisyyttä, kuolema, jotta meistä voisi tulla kuolemattomia ja kirkastettuja?

Jos kaikki sairaat, joiden puolesta rukoilemme, parantuisivat, jos kaikkia vanhurskaita varjeltaisiin ja jumalattomat hävitettäisiin, niin Isän koko suunnitelma raukenisi tyhjiin ja evankeliumin perusperiaate, tahdonvapaus, lakkaisi. Kenenkään ei tarvitsisi elää uskosta.

Jos hyväntekijälle annettaisiin heti ilo ja rauha ja palkinto, ei voisi olla mitään pahaa – kaikki tekisivät hyvää mutta eivät sen takia, että hyvän tekeminen on oikein. Ei olisi mitään voiman koetusta, ei luonteen kehittymistä, ei voimien kasvua, ei tahdonvapautta, vain saatanallista valvontaa.

Jos kaikkiin rukouksiin vastattaisiin heti itsekkäiden halujemme ja rajallisen ymmärryksemme mukaisesti, niin olisi hyvin vähän tai ei lainkaan kärsimystä, surua, pettymystä tai edes kuolemaa, ja ellei näitä olisi, ei olisi myöskään iloa, menestystä, ylösnousemusta eikä iankaikkista elämää eikä jumaluutta.” (Faith Precedes the Miracle, 1973, s. 97.)

Vanhin Richard G. Scott kahdentoista apostolin koorumista on käyttänyt Alman ja Amulekin kertomusta havainnollistaakseen sitä, että Herra vapauttaa meidät meidän kärsimyksistämme, mutta vasta kun olemme osoittaneet uskomme alistumalla Hänen tahtoonsa:

”Herran antama apu noudattaa aina iankaikkista lakia. Mitä paremmin ihminen ymmärtää lakia, sen helpompi hänen on saada Herran apua. – –

Alman ja Amulekin esimerkki on valaiseva. Heidän yrittäessään tehdä hyvää Ammonihan kansan keskuudessa heidät otettiin vangiksi. Amulek luotti kokeneempaan toveriinsa Almaan, joka sai hänet tuntemaan suurempaa luottamusta Herraan. Joutuessaan näkemään, kuinka tuli tuhosi naisia ja lapsia, Amulek sanoi: ’Kenties he polttavat meidätkin.’ Alma vastasi: ’Tapahtukoon Herran tahdon mukaisesti.’ Tärkeä periaate. ’Mutta – – meidän työmme ei ole tehty; sen tähden he eivät polta meitä.’ [Alma 14:12–13, kursivointi lisätty.]

Monen päivän ajan ylituomari ja muut löivät heitä, sylkivät heidän päälleen, pitivät heitä nälässä, kuulustelivat heitä ja ahdistelivat heitä pilkkapuhein ja uhkauksin. Vaikka heidän käskettiin puhua, he kestivät sidottuina ja alastomina, odottaen ääneti, että Herra innoittaisi heitä toimimaan. Sitten ’Jumalan voima oli Alman ja Amulekin päällä, ja he nousivat seisomaan jaloillaan’. Alma huusi: ’Anna meille voimaa uskomme mukaisesti, joka meillä on Kristukseen, niin että vapaudumme. Ja he katkaisivat köydet, joilla heidät oli sidottu.’ [Alma 14:25–26, kursivointi lisätty; ks. jakeet 15–26.] Maa järisi, vankilan muurit halkesivat. Kaikki, jotka olivat lyöneet Almaa ja Amulekia, saivat surmansa, ja Alma ja Amulek pääsivät vapaiksi. – –

Herra antaa apua jumalallisen voiman kautta, kun me tavoittelemme sitä nöyrästi ja osoittaen uskoa Jeesukseen Kristukseen.” (Ks. ”Jotta parantuisimme”, Valkeus, heinäkuu 1994, s. 7–8.)

Seesromissa tapahtunut muutos osoittaa rakkauden, jota Jumala tuntee jokaista lastaan kohtaan, ja näyttää Hänen auliutensa antaa anteeksi niille, jotka tekevät liiton seurata Hänen Poikaansa. Seesrom oli petollinen lainoppinut Ammonihan kaupungissa. Hän käytti asemaansa syyttääkseen Almaa ja Amulekia ja hävittääkseen sen, mikä oli hyvää (ks. Alma 10:13, 31; 11:21). Seesromin petos kuitenkin paljastui, ja hän alkoi ”vapista syyllisyytensä tunnossa” (Alma 12:1, 7). Hän muuttui vastustajasta vilpittömäksi tutkijaksi (ks. Alma 12:8). Kun Alma ja Amulek saapuivat Sidomin kaupunkiin, he löysivät Seesromin, joka kärsi ”suurista ahdistuksista – – jumalattomuutensa vuoksi” (Alma 15:3). Mutta kun Seesrom uskoi ja teki parannuksen, niin uskonsa mukaisesti Kristukseen hän parantui, hänet kastettiin, ja siitä hetkestä eteenpäin hänestä tuli voimallinen saarnaaja (ks. Alma 15:6–12). Vuosia myöhemmin Seesrom palveli lähetystyössä Alman ja Amulekin kanssa soramilaisten keskuudessa (ks. Alma 31:6).

Kun Seesrom teki parannusta ja etsi anteeksiantoa, synnit raastoivat hänen henkeään ja mieltään ja ne kävivät tavattoman raskaiksi (ks. Alma 15:3). Presidentti Boyd K. Packer, kahdentoista apostolin koorumin presidentti, on puhunut sellaisten hengellisten sairauksien todellisuudesta, jotka voivat aiheuttaa voimakasta kärsimystä:

”Meissä on toinenkin osa, joka ei ole samalla tavalla kosketeltavissa kuin ruumis, mutta joka on aivan yhtä todellinen. Tätä aineetonta osaa nimitetään mieleksi, tunteeksi, älyksi, mielialaksi ja monella muulla nimellä. Hyvin harvoin sitä kutsutaan hengelliseksi.

Mutta ihmisessä on henki; sen jättäminen huomiotta merkitsee silmien sulkemista todellisuudelta. On olemassa hengellisiä sairauksia, ja myös ne voivat aiheuttaa ankaraa tuskaa.

Ihmisen ruumis ja henki ovat liittyneet toisiinsa. Usein, hyvin usein – silloin kun on sairautta – on vaikea sanoa, kumpi on kumpi.” (Ks. ”Gileadin palsami”, Valkeus, huhtikuu 1978, s. 94.)

Tuntien suurta huolta sydämensä pohjasta Alma pyysi Ammonihan kansaa tekemään parannuksen (Alma 13:27). Heidän profeettanaan Alma kehotti heitä tekemään parannuksen tai he joutuisivat kokonaan hävitetyiksi maan päältä (ks. Alma 9:12). Herra on luvannut täyttää kaikki profeettojensa sanat (ks. OL 1:37–38). Jakeissa Alma 16:2–3, 9–10 vahvistetaan Alman sanojen täyttyminen, kun kerrotaan niiden hävityksestä, jotka hylkäsivät profeetat ja surmasivat viattomia.