3. Nefi 27–30

Kun meistä tulee Jeesuksen Kristuksen kirkon jäseniä, me otamme Hänen nimensä päällemme, koska tämä on Hänen kirkkonsa. Ensimmäisessä konferenssipuheessaan kirkon presidenttinä presidentti Gordon B. Hinckley (1910–2008) puhui siitä pyhästä yhteydestä, joka kirkolla, sen nimellä ja siihen liittyvillä tehtävillä on:

”Tämä kirkko ei kuulu presidentilleen. Sen päänä on Herra Jeesus Kristus, jonka nimen jokainen meistä on ottanut päälleen. Me olemme kaikki yhdessä tässä suuressa työssä. Olemme täällä avustamassa Isäämme Hänen työssään ja kirkkaudessaan ’ihmisen kuolemattomuuden ja iankaikkisen elämän’ toteuttamiseksi (ks. Moos. 1:39). Teidän velvollisuutenne on yhtä vakava teidän vastuualueellanne kuin minun velvollisuuteni on minun alueellani. Mikään tehtävä tässä kirkossa ei ole pieni tai vähäpätöinen. Velvollisuuksiemme täyttämisessä me jokainen vaikutamme toisten elämään. Herra on sanonut meille kullekin omissa tehtävissämme:

’Ja nyt, ole uskollinen; hoida virkaa, jonka minä olen sinulle antanut; auta heikkoja, nosta hervonneita käsiä ja vahvista voimattomia polvia’ (OL 81:5).

’Ja näin tehdessäsi teet eniten hyvää lähimmäisillesi ja edistät hänen kunniaansa, joka on sinun Herrasi’ (OL 81:4).” (Ks. ”Tämä on Mestarin työtä”, Valkeus, heinäkuu 1995, s. 71–72.)

Vanhin James E. Talmage (1862–1933) kahdentoista apostolin koorumista on kuvannut sitä johdonmukaisuutta, jota Herra käytti vastatessaan kysymykseen, millä nimellä Hänen kirkkoaan tulee kutsua: ”Muistatte, että sen jälkeen kun Kristus oli perustanut kirkkonsa tämän mantereen alkuperäiskansojen keskuuteen, kun Hän ilmestyi ylösnousseena olentona heidän keskuuteensa, kun Hän oli valinnut ja asettanut kaksitoista miestä johtamaan kirkon asioita, oli vähäistä kiistaa siitä, mikä nimi kirkolla tulisi olla, ja ne kaksitoista – muistaen Herran armollisen lupauksen, että kun he huutaisivat Hänen puoleensa yksimielisinä sydämeltään ja tarkoitukseltaan, heitä varmasti kuultaisiin – paastosivat ja rukoilivat, ja Hän ilmestyi jälleen ruumiissaan heidän keskuuteensa heidän neuvostonsa ollessa koolla ja kysyi heiltä, mitä he halusivat. He sanoivat: ’Herra, me tahdomme, että sinä sanoisit meille nimen, jolla me kutsumme tätä kirkkoa.’ Hänen vastauksensa, jos saamme esittää sen nykypäivän puhetyylillä, olisi kuulunut jotenkin tähän tapaan: Miksi niin yksinkertaisesta asiasta kuin tämä olisi mitään kysyttävää? Kenen kirkko se on? Onko se Mooseksen kirkko? Jos on, niin kutsukaa sitä tietenkin Mooseksen nimellä. Tai jos se on jonkun toisen ihmisen kirkko, niin kutsukaa sitä hänen nimensä mukaan. Mutta jos se on minun kirkkoni, kuten sanotte, ja se on, kutsukaa sitä silloin minun nimeni mukaan.” (Julkaisussa Conference Report, huhtikuu 1922, s. 70.)

Vanhin Robert D. Hales kahdentoista apostolin koorumista on selittänyt, kuinka Kristuksen nimen päällemme ottaminen sekä kuuliaisuuden laki ja Pyhän Hengen toveruuden siunauksen saaminen liittyvät toisiinsa:

”Kun meidät kastetaan, me otamme päällemme Jeesuksen Kristuksen pyhän nimen. Hänen nimensä ottaminen päällemme on yksi elämämme merkittävimpiä kokemuksia. Toisinaan me kuitenkin kuljemme tuon kokemuksen läpi ymmärtämättä sitä täysin.

Kuinka monet lapsistamme – kuinka monet meistä – todella ymmärtävät, että kun meidät kastettiin, me otimme päällemme paitsi Kristuksen nimen myös kuuliaisuuden lain?

Joka viikko sakramenttikokouksessa uudistaessamme kasteenliittomme me lupaamme muistaa Vapahtajamme sovitusuhrin. Lupaamme tehdä sitä, mitä Vapahtajakin – olla kuuliaisia Isälle ja pitää aina Hänen käskynsä. Siunaus, jonka me puolestamme saamme, on se, että Hänen Henkensä on aina meidän kanssamme.” (Ks. ”Kasteenliitto: Olla Jumalan valtakunnassa ja kuulua siihen”, Liahona, tammikuu 2001, s. 8.)

Vanhin Neal A. Maxwell (1926–2004) kahdentoista apostolin koorumista on opettanut, että juuri evankeliumin yksinkertaisuus on se syy, miksi joidenkuiden on niin vaikea ottaa se vastaan:

”Mormonin kirjassa on kohta, jossa Herra sanoo: ’Katso, – – tämä on evankeliumi, jonka minä olen antanut teille’, ja sitten Hän kuvaa evankeliumiaan (ks. 3. Nefi 27:13–18). Se on yksinkertainen kertomus maailmasta, johon Vapahtaja on lähetetty, ja ihmiset voivat joko ottaa Hänet vastaan tai hylätä, mutta silti Hän on Messias.

Juuri tämä yksinkertainen kertomus on tietenkin se asia, jota maailma ei voi hyväksyä, ja se on niin yksinkertainen, että evankeliumin niin sanottu yksinkertaisuus saattaa toisinaan jopa saada jotkut loukkaantumaan mielessään. – –

On niitä, jotka saattavat yhtyä joihinkin uskonkäsityksiimme ja arvoihimme mutta joille evankeliumin palautus on kompastuskivi, jonka yli he eivät pääse. Mutta suurimmalle osalle ihmiskuntaa se, mitä me julistamme, on ’hulluutta’.” (For the Power Is in Them, 1970, s. 47–48.)

Vapahtaja itse määritteli evankeliumikseen uskon, parannuksen, kasteen ja Pyhän Hengen (ks. 3. Nefi 27:19–20) sekä kestämisen loppuun asti (ks. jae 16). Hän sanoi myös, että evankeliumi on sitä, että Hän tuli maailmaan, jotta Hän tekisi Isän tahdon ja jotta Hänet ”korotettaisiin ristille” (jakeet 13–14).

”Kirjoista, jotka on kirjoitettu ja jotka kirjoitetaan, tämä kansa tuomitaan, sillä niistä ihmiset tuntevat heidän tekonsa.

Ja katso, Isä on kirjoittanut kaiken.” (3. Nefi 27:25–26.)

Presidentti Joseph F. Smith (1838–1918) on määrittänyt, mikä tehtävä kirjoitetuilla aikakirjoilla on viimeisellä tuomiolla:

”Myös Herra pitää aikakirjoja, ja niiden mukaan tullaan koko maailma tuomitsemaan. Ja te miehet, joilla on pyhä pappeus – teidät Siionin apostolit, johtajat, piispat ja ylipapit – kutsutaan tuomitsemaan ihmisiä. Siksi odotetaan, että te asetatte mittapuun, johon he voivat pyrkiä, ja pidätte huolen siitä, että he elävät evankeliumin hengen mukaisesti, tekevät velvollisuutensa ja pitävät Herran käskyt. Te pidätte kirjaa heidän teoistaan. Te merkitsette kirjoihin, milloin heidät kastetaan, milloin heidät konfirmoidaan ja milloin he saavat Pyhän Hengen kätten päällepanon kautta. Kun he tulevat Siioniin, te merkitsette heidät aikakirjoihin, jäseniksi kirkkoon. Teidän on merkittävä aikakirjoihin, suorittavatko he velvollisuutensa pappeina, opettajina tai diakoneina, vanhimpina, seitsenkymmeninä tai ylipappeina. Teidän on kirjattava heidän tekonsa, kuten Herra tässä sanoo. Teidän on merkittävä aikakirjoihin heidän kymmenyksensä – –, mutta me tuomitsemme ihmiset vaatien heitä ensin tekemään velvollisuutensa. Jotta johtajat voisivat tehdä sen, heidän on oltava esimerkkinä.” (Ks. Evankeliumin oppi, 1980, s. 149.)

Puhuessaan Herran opetuksesta tulla Hänen kaltaisekseen vanhin John M. Madsen seitsemänkymmenen koorumista keskittyi erityisesti sanaan tulee. Vanhin Madsen kuvaili Herran sanojen olevan enemmän kuin kutsu, pikemminkin liittojemme edellyttämä vaatimus:

”Ottaaksemme vastaan Hänet ja tunteaksemme Hänet meidän ja koko ihmiskunnan täytyy lopulta, niin kuin Moroni kehottaa, tulla Kristuksen luokse ja tulla täydellisiksi Hänessä (ks. Moroni 10:32). Toisin sanoen meidän täytyy tulla Kristuksen luokse ja pyrkiä muuttumaan Hänen kaltaisekseen (ks. Dallin H. Oaks, ’Haaste muuttua’, Liahona, tammikuu 2001, s. 40–42).

Kuva

Ylösnoussut Herramme

Harry Anderson, © IRI

Ylösnoussut Herra sanoi: ’Millaisia miehiä teidän siis tulee olla? Totisesti minä sanon teille: Sellaisia kuin minä olen.’ (3. Nefi 27:27.) Sanan tulee merkitys, kuten sitä on käytetty Hänen kysymyksessään ’Millaisia miehiä teidän siis tulee olla?’, on äärimmäisen tärkeä ymmärtääksemme Hänen vastauksensa ’Sellaisia kuin minä olen’. Sana tulee tarkoittaa, että ’on pakko, velvollisuus, välttämätöntä tehdä jotakin, olla jotenkin’ (ks. Nykysuomen sanakirja, hakusana ’tulla’; ks. myös Luuk. 24:26), mikä merkitsee – ja minkä muinaiset ja nykyiset pyhät kirjoitukset vahvistavat – että meidän on ’välttämätöntä olla’ ja että meillä on liiton kautta ’velvollisuus olla’ kuten Hän julisti ’sellaisia kuin minä olen’ (3. Nefi 27:27; ks. myös 3. Nefi 12:48; Matt. 5:48; 1. Joh. 3:2; Moroni 7:48).” (Ks. ”Iankaikkinen elämä Jeesuksessa Kristuksessa”, Liahona, heinäkuu 2002, s. 88.)

Profeetta Joseph Smith (1805–1844) ja Oliver Cowdery saivat urimin ja tummimin kautta erityisen ilmoituksen koskien Johanneksen esittämää pyyntöä jäädä lihaan – sen olosuhteita ja siitä koituneita siunauksia. Tämä tieto oli peräisin ”pergamentista”, jonka Johannes itse oli kirjoittanut ja kätkenyt mutta joka nähtävästi joutui kadoksiin. Huhtikuussa 1829 Josephin ja Oliverin erityiset kysymykset tästä Mormonin kirjan kohdasta johtivat ilmoitukseen, joka on merkitty muistiin Opin ja liittojen lukuun 7.

Seuraavat määritelmät auttavat selventämään muuttumista, kirkastumista ja ylösnousemusta koskevia oppeja. Huomaa, mikä ero on muutettujen olentojen ja väliaikaisemman kirkastumisen tilan välillä:

Muutetut olennot. ”Ihmisiä, jotka on muutettu, niin että he eivät tunne tuskaa eivätkä kuole ennen ylösnousemustaan kuolemattomuuteen” (PKO, hakusana ”Muutetut olennot”, s. 123).

”Monet ovat otaksuneet, että oppi muuttumisesta on tarkoittanut sitä, että ihmiset otettiin heti Jumalan kasvojen eteen ja iankaikkiseen täyteyteen, mutta tämä ajatus on erheellinen. Heidän asuinsijansa on terrestrisen järjestyksen mukainen, ja se on paikka, joka on valmistettu olennoille, jotka Hän oli varannut toimimaan palvelevina enkeleinä monilla planeetoilla ja jotka eivät vielä ole päässeet yhtä suureen täyteyteen kuin ne, jotka ovat nousseet ylös kuolleista.” (Profeetta Joseph Smithin opetuksia, toim. Joseph Fielding Smith, 1985, s. 169.)

Kirkastuminen. ”Ihmisen ulkomuodon ja olemuksen väliaikainen muutos korkeammalle hengelliselle tasolle, niin että hän voi kestää taivaallisten olentojen kirkkauden heidän edessään” (PKO, hakusana ”Kirkastuminen”, s. 83).

Ylösnousemus. ”Henkiruumiin yhdistyminen fyysiseen liha- ja luuruumiiseen kuoleman jälkeen. Ylösnousemuksen jälkeen henki ja ruumis eivät enää milloinkaan erkane ja ihmisestä tulee kuolematon.” (PKO, hakusana ”Ylösnousemus”, s. 212.)

Vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista on kirjoittanut siitä tehtävästä, joka Mormonin kirjalla on Jumalan liiton täyttämisessä Israelin osalta:

”Mormon päätti kuvauksensa tästä majesteettisesta ajanjaksosta [Vapahtajan käynnistä nefiläisten luona] – – todistamalla, että kun [Jeesuksen Kristuksen] käynnistä kertova aikakirja tulisi pakanoille (Mormonin kirjan muodossa), silloin kaikki voisivat tietää, että Israelin kanssa tehty liitto ja sille viimeisistä ajoista annetut lupaukset ovat jo alkaneet toteutua. – –

Jumala pitää liittonsa kaikkien liittokansaansa kuuluvien kanssa. Kukaan ei pysty tässä asiassa ’kääntämään Herran oikeaa kättä vasemmaksi’. Ja kutsu, joka esitetään pakanoille – ja jonka tärkein myöhempien aikojen julistus on Mormonin kirjassa julkaistu Kristuksen käynti nefiläisten luona – on se, että he tulisivat osallisiksi samasta liitosta ja lupauksista.” (Christ and the New Covenant, 1997, s. 308.)

Luvussa 3. Nefi 29 ilmauksilla ylenkatsoa ja viheltäen ivata varoitetaan Mormonin kirjan lukijoita myöhempinä aikoina, jotta nämä eivät suhtautuisi kevyesti Herran liittoihin Israelin kanssa. Näiden ilmausten käyttö viittaa siihen, että Mormonin kirjan esiintulon aikana on selvää ymmärryksen, uskon ja kunnioituksen puutetta sekä Vapahtajan toisen tulemisen todellisuutta kohtaan että Herran työtä kohtaan Israelin (varsinkin Juudan heimon) kokoamisessa.

Kun Vapahtajan käynti nefiläisten luona oli päättymässä, Mormon palasi siihen, mikä oli yksi Herran opetusten pääaiheista kansan keskuudessa – että viimeisinä aikoina pakanat hylkäävät Herran opetukset ja kasvavat jumalattomuudessa nopeasti tuhoonsa (ks. 3. Nefi 16:10; 21:14–21). 3. Nefin kirjan kirjoituksilla näyttää olleen syvällinen vaikutus Mormoniin. Lopullisessa todistuksessaan Mormon tarkasteli uudelleen Vapahtajan opetuksia ja profetioita, jotka tuomitsivat jumalattomat ja kieroutuneet sekä viimeisten aikojen saastan ja tekopyhyyden. 3. Nefin kirjan viimeisissä jakeissa Mormon tarjosi ainoan lääkkeen näihin tuhoisiin oloihin – tulkaa Jeesuksen Kristuksen luokse ja uskokaa Häneen, tehkää parannus synneistänne, ottakaa kaste ja täyttykää Pyhällä Hengellä, ”jotta teidät luettaisiin minun kansaani, joka on Israelin huonetta” (3. Nefi 30:2).