Alma 52–63

Luvut Alma 52–53 ovat todistus Vapahtajan sanoista: ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu” (Matt. 26:52). Jumalattomien luopionefiläisten (Ammoron ja muut) johtamat lamanilaiset pyrkivät väkivalloin valtaamaan nefiläiskaupunkeja ja pitämään niitä hallussaan. Jokaisen kaupungin valtaaminen vaati kuitenkin korkean hinnan: ”He eivät olleet vallanneet ainoatakaan kaupunkia ilman suurta verenhukkaa” (Alma 52:4). Sotapäällikkö Moroni oli aina haluton tarttumaan miekkaan ja paljon innokkaampi laskemaan sen rauhan puolesta (ks. Alma 52:37). Hän tiesi, että silloinkin kun nefiläiset olivat voitokkaita, se maksoi tuhansien hengen kummallakin puolella.

Sotaa ei olisi koskaan, jos kaikki ihmiset eläisivät Jeesuksen Kristuksen evankeliumin mukaan. Hän on Rauhan Ruhtinas, ja ne, jotka seuraavat Häntä, ovat rauhan lähettiläitä.

Eräs alan tutkija on selittänyt, kuinka ulkoiset koettelemukset, kuten ne, joita nefiläiset joutuivat kestämään, voivat toisinaan viitata sisäisiin tarpeisiin: ”Niinpä nefiläisille oli loppujen lopuksi siunaus, että heillä oli lamanilaiset niskassaan ’herättämään heidät muistamaan’, että ’hyvä on sen osa, jota Jumala ojentaa’ (Job 5:17). Riippumatta siitä, kuinka jumalattomia ja raivokkaita ja turmeltuneita lamanilaiset ehkä olivatkin (ja he olivat sitä!), riippumatta siitä, kuinka paljon enemmän heitä oli nefiläisiin nähden – heidän lähestyessään uhkaavasti joka suunnalta – riippumatta siitä, kuinka salakavalasti he vakoilivat ja vehkeilivät ja soluttautuivat ja punoivat pirullisia juoniaan ja esittivät verisiä uhkauksiaan ja toteuttivat pelottavia varustelujaan täysimittaisen sodan varalle, he eivät olleet nefiläisten varsinainen ongelma. He olivat vain muistuttamassa nefiläisiä näiden todellisesta haasteesta: kulkea suoraselkäisinä Herran edessä.” (Hugh Nibley, Since Cumorah, 1988, s. 339–340.)

Vanhin M. Russell Ballard kahdentoista apostolin koorumista on kertonut, kuinka saamme voimaa pitämällä liittomme: ”Toisinaan meillä on kiusaus antaa enemmän mukavuudenhalun kuin liittojen hallita elämäämme. Aina ei ole mukavaa elää evankeliumin tasovaatimusten mukaan ja puolustaa totuutta ja todistaa palautuksesta. – – Mutta mukavuudenhaluisessa elämässä ei ole hengellistä voimaa. Me saamme voimaa pitämällä liittomme.” (”Kuin sammumaton liekki”, Liahona, heinäkuu 1999, s. 102.)

Presidentti Boyd K. Packer, kahdentoista apostolin koorumin presidentti, on selittänyt, että liittojen pitäminen pitää meidät turvassa:

”Kun pidätte liittonne, olette turvassa. Kun rikotte ne, ette ole.

– – Emme ole vapaita rikkomaan liittojamme ja välttymään seurauksilta.” (”Liitot”, Valkeus, tammikuu 1991, s. 78.)

Nuoret sotilaat, jotka lähtivät taistelemaan isiensä sijaan, olivat vanhurskaita nuorukaisia. He olivat sitoutuneet puolustamaan maataan (ks. Alma 56:5). He eivät pelänneet kuolemaa vaan olivat rohkeita taistelussa (ks. Alma 56:45–49, 56). Jumala palkitsi heidän uskonsa hämmästyttävällä voimalla ja varjeluksella. Yksikään heistä ei kuollut taistelussa (ks. Alma 57:25–26). Näin ei aina käy vanhurskaiden nuorten miesten kohdalla sotapalveluksessa. Toisinaan jopa vanhurskaat ”kuolevat Herran omina” (OL 63:49). Mutta nämä nuoret miehet saivat osakseen jumalallista varjelusta, joka säästi taistelussa heidän kuolevaisen henkensä. He olivat esimerkkinä sellaisesta miehuudesta, johon kaikkien Jumalan poikien tulisi yltää, ja he olivat todistuksena nefiläisten kansakunnalle siitä, että Jumala vapauttaisi heidät, jos he olisivat uskollisia.

Kuva

Helaman ja nuoret sotilaat

© Clark Kelley Price

Nykyaikana ensimmäinen presidenttikunta on antanut seuraavan neuvon kirkon jäsenille, jotka ovat sotapalveluksessa: ”Nuorille miehillemme, jotka astuvat asepalvelukseen – riippumatta siitä, mitä maata tai missä he palvelevat – me sanomme: Eläkää puhtaasti, pitäkää Herran käskyt, rukoilkaa Häntä jatkuvasti varjelemaan teidät totuudessa ja vanhurskaudessa. Eläkää siten kuin rukoilette, ja mitä teille sitten tapahtuukin, Herra on teidän kanssanne eikä teille tapahdu mitään, mikä ei olisi Jumalan kunniaksi ja kirkkaudeksi ja teidän pelastukseksenne ja korotukseksenne. Kun elätte sellaista puhdasta elämää, jota rukoilette, saatte sydämeenne ilon, joka ylittää ilmaisukykynne ja ymmärryksenne. Herra on oleva aina lähellänne. Hän lohduttaa teitä. Tunnette Hänen läsnäolonsa suurimman ahdinkonne hetkellä. Hän suojelee ja varjelee teitä siinä määrin kuin on Hänen kaikkiviisaan tarkoituksensa mukaista. Kun selkkaus sitten on ohi ja palaatte koteihinne elettyänne vanhurskaasti, kuinka onnellisia olettekaan – olittepa sitten voittajien tai voitettujen puolella – siitä, että olette eläneet, kuten Herra on käskenyt. Palaatte vanhurskauden suhteen niin kurinalaisina, että sen jälkeen mitkään Saatanan juonet ja vehkeilyt eivät tehoa teihin. Teidän uskonne ja todistuksenne on vahva ja rikkomaton. Teitä ihaillaan ja kunnioitetaan sellaisina, jotka ovat kestäneet koettelemuksen ja kiusauksen tulisen ahjon ja selviytyneet vahingoittumattomina. Veljenne luottavat teihin saadakseen neuvoa, tukea ja ohjausta. Tulette olemaan niitä ankkureita, joihin Siionin nuoret sen jälkeen kiinnittävät uskonsa ihmiskunnassa.” (Heber J. Grant, J. Reuben Clark jr. ja David O. McKay, julkaisussa Conference Report, huhtikuu 1942, s. 96.)

Vanhin Dallin H. Oaks kahdentoista apostolin koorumista on puhunut siitä, mitä tarkoittaa olla aina uskollinen:

”Uskollisuus on sitoutumista, vilpittömyyttä, kestävyyttä ja rohkeutta. Se muistuttaa meitä Mormonin kirjassa olevasta kertomuksesta 2 000 nuoresta sotilaasta:

[Alma 53:20–21.]

Tämän kuvauksen hengessä sanon kotiin palanneille lähetyssaarnaajillemme – miehille ja naisille, jotka ovat tehneet lupauksen palvella Herraa ja jotka ovat jo palvelleet Häntä suuressa evankeliumin julistamisen ja pyhien täydelliseksi tekemisen työssä – käyttekö te Herran tietä uskollisesti? Onko teillä uskoa ja pysyvä päätös olla omalla elämällänne johdonmukaisena esimerkkinä evankeliumin periaatteista? Te olette palvelleet hyvin, mutta onko teissä pioneerien lailla rohkeutta ja johdonmukaisuutta käydä Herran tietä uskollisesti ja pysyä vahvana loppuun asti?” (”Pioneerien jalanjäljissä”, Valkeus, tammikuu 1998, s. 76, kursivointi lisätty.)

Vanhin Neal A. Maxwell (1926–2004) kahdentoista apostolin koorumista on selittänyt, että vanhemmat voivat antaa vain sitä, mitä heillä itsellään jo on:

”Kun vanhemmat tekevät opettamis- ja auttamistyönsä hyvin ja kun sanomaa kuulemassa on vastaanottavaisia lapsia, silloin eteemme tulee niitä erinomaisia tilanteita, kuten se Mormonin kirjan tilanne, jossa nuoret miehet olivat saaneet erittäin hyvää opetusta äideiltään [ks. Alma 56:47–48]. – –

Näiden nuorten miesten luottamus äiteihinsä on tietenkin koskettavaa ja syvällistä, mutta äitien oli ensin tiedettävä ’se’ sillä tavalla, että nuoret miehet, jotka havainnoivat heitä tiiviisti ja kuulivat heitä (kuten tilanne aina on lasten havainnoidessa vanhempia), eivät epäilleet äitiensä tienneen ’sen’ olevan totta.” (That My Family Should Partake, 1974, s. 58–59.)

Puhuessaan siitä, että naisten on oltava valppaampia, sisar Julie B. Beck, Apuyhdistyksen ylijohtaja, kuvaili liiton naisia, jotka tietävät, keitä he ovat:

”Mormonin kirjasta voimme lukea kahdestatuhannesta esimerkillisestä nuoresta miehestä, jotka olivat tavattoman urheita, rohkeita ja voimakkaita. ’Niin, he olivat vilpittömiä ja vakaita miehiä, sillä heitä oli opetettu pitämään Jumalan käskyt ja vaeltamaan oikeamielisesti hänen edessään’ (Alma 53:21). Nämä uskolliset nuoret miehet kiittivät siitä äitejään. He sanoivat, että heidän äitinsä tiesivät sen (ks. Alma 56:48). – –

Äitien vastuu tänä päivänä vaatii enemmän valppautta kuin milloinkaan ennen. Enemmän kuin minään muuna aikana maailman historiassa me tarvitsemme äitejä, jotka tietävät. – – Kun äidit tietävät, keitä he ovat, kuka Jumala on, ja kun he ovat tehneet liittoja Hänen kanssaan, heillä tulee olemaan suuri hyvää aikaan saava valta ja vaikutus lapsiinsa.” (”Äidit, jotka tietävät”, Liahona, marraskuu 2007, s. 76.)

Presidentti Gordon B. Hinckley (1910–2008) on puhunut siitä, kuinka tärkeää on pysyä taipumattomana ja lannistumattomana:

”’Te heijastatte tätä kirkkoa kaikissa ajatuksissanne, kaikissa sanoissanne ja kaikissa teoissanne’, presidentti Hinckley sanoi nuorille. ’Olkaa uskollisia kirkolle ja Jumalan valtakunnalle.’ – –

Presidentti Hinckley sanoi nuorille, että he ovat ’Helamanin poikien tavoin maailmassa, joka on täynnä tuhoisia vaikutuksia. – – Mutta jos panette luottamuksenne Kaikkivaltiaaseen ja noudatatte tämän kirkon opetuksia ja pidätte siitä kiinni saamistanne haavoista huolimatta, niin teidät säästetään ja teitä siunataan ja voimianne lisätään ja teidät tehdään onnellisiksi.’

Puhuen maailmasta, jossa nuoret elävät, presidentti Hinckley sanoi heille: ’Te olette keskellä Babylonia. Vastustaja tuo mukanaan suurta tuhoa. Seiskää sen yläpuolella, te syntyperältänne jalosukuiset. Seiskää sen yläpuolella.’” (”Prophet Grateful for Gospel, Testimony”, Church News, 21. syyskuuta 1996, s. 4.)

Taistelusta vapauden puolesta jopa verenvuodatuksen keskellä esitetään näkemys kohdan Alma 43:45–47 selityksissä, s. 256–257.

Palvellessaan seitsemänkymmenen koorumin jäsenenä vanhin Dennis E. Simmons selitti, että Jumalan rauha ei riipu ulkoisista olosuhteista:

”Vaikka koko maailma horjuisi ympärillämme, luvattu Puolustaja tarjoaa todellisille opetuslapsille Hänen rauhansa. – – Meillä voi olla Hänen rauhansa jo nyt huolimatta maailman huolista. Hänen rauhansa on se rauha, se mielenrauha, se lohtu, jota Puolustaja eli Pyhä Henki puhuu meidän sydämeemme ja mieleemme, kun me yritämme seurata Herraa ja pitää Hänen käskynsä. – –

Samoin kuin Helaman huomasi taistelun keskellä, että Herra ’puhui rauhaa meidän sielullemme’ (Alma 58:11), – – samaa rauhaa voidaan puhua kaikille vilpittömille etsijöille. Tämä rauha tulee hiljaisen äänen antaman varmuuden kautta.” (Ks. ”Hänen rauhansa”, Valkeus, heinäkuu 1997, s. 30.)

Vanhin Neal A. Maxwell on auttanut meitä ymmärtämään paremmin yhden syyn nurisemiseen: ”Tulevana onnellisena aikana ’ne, jotka nurisivat, ottavat opikseen’ (2. Nefi 27:35; ks. myös Jes. 29:24). Tämä viittaa siihen, että opillinen lukutaidottomuus on yksi merkittävä syy nurinaan kirkon jäsenten keskuudessa.” (”A Choice Seer”, julkaisussa Brigham Young University 1985–86 Devotional and Fireside Speeches, 1986, s. 115.)

Mormon kirjoittaa aikakirjaan, että on paljon helpompaa estää kaupunkia joutumasta muiden käsiin kuin vallata sitä takaisin (ks. Alma 59:9). Sama, mikä pätee kaupunkeihin, pätee myös ihmisiin. On paljon vaikeampaa ja vaarallisempaa saada takaisin niitä, jotka ovat langenneet, kuin omalta osaltaan estää heitä lankeamasta. Presidentti Ezra Taft Bensonin (1899–1994) sanoin: ”On parempi valmistautua ja ehkäistä ennalta kuin korjata ja katua” (The Teachings of Ezra Taft Benson, 1988, s. 285).

Kuva

Nefiläiskaupungin puolustus

Minerva K. Teichert, BYU:n taidemuseon luvalla

Nefihan kaupungin menetys havainnollistaa sitä, kuinka vahvasti nefiläisten jumalattomuus ja heidän kyvyttömyytensä voittaa vihollisensa ”Herran voimassa” olivat yhteydessä toisiinsa (ks. Moosia 9:16; 10:10–11; Alma 60:16). Nefiläisten sotajoukkojen johtajat olivat usein miehiä, ”joilla oli ilmoituksen ja myös profetian henki” (3. Nefi 3:19). Nämä vanhurskaat sotilasjohtajat eivät pitäneet nefiläisten tappioiden syynä lamanilaisia vaan nefiläisten jumalattomuutta. Sitä vastoin uskolliset nefiläiset pystyivät yleensä puolustautumaan ja valtaamaan menetetyt kaupungit, usein suhteellisen vähäisillä miestappioilla (ks. Alma 52:19; 56:53–56; 57:7–12; 58:25–28; 62:22–26). Herra on toistuvasti opettanut, että vaikka saatammekin kohdata vaikeuksia ja vakavia ongelmia, niin jos olemme vanhurskaita ja turvaudumme Häneen, voimme aina luottaa siihen, että Hän on meidän kanssamme ja lopulta Hänen työnsä voittaa (ks. OL 6:34; 10:69; 33:13).

Moroni kirjoitti, että Herra sallii vanhurskaiden tulla surmatuiksi, ”jotta hänen rangaistuksensa ja tuomionsa kohtaisivat jumalattomia; sen tähden teidän ei tarvitse luulla, että vanhurskaat ovat kadotettuja, koska he ovat saaneet surmansa, vaan katso, he pääsevät Herran Jumalansa lepoon” (Alma 60:13).

Pian toisen maailmansodan alettua kirkon ensimmäinen presidenttikunta esitti: ”Tässä kauheassa sodassa, jota nyt käydään, tuhansia meidän vanhurskaista nuorista miehistämme kaikissa maailman osissa ja monissa maissa kutsutaan palvelemaan maansa sotavoimissa. Jotkut heistä heidän näin palvellessaan on jo kutsuttu takaisin taivaalliseen kotiinsa. Toisia tullaan miltei varmasti kutsumaan heidän jälkeensä. Mutta ’katso’, kuten Moroni sanoi, vanhurskaat niistä, jotka palvelevat ja jotka surmataan, ’pääsevät Herran Jumalansa lepoon’ [Alma 60:13], ja heistä Herra on sanonut: ’Ne, jotka kuolevat minun ominani, eivät maista kuolemaa, sillä se on heille suloinen’ (OL 42:46). Heidän pelastuksensa ja korotuksensa tulevassa maailmassa on varma. Sitä, että he hävityksen työssään hyökkäävät veljiään vastaan, ei lueta heidän syykseen. Se synti, kuten Moroni muinoin sanoi, on niiden tuomioksi, jotka istuvat valtaistuimillaan ’ajatuksettoman tylsyyden tilassa’, niiden maailman vallanpitäjien, jotka vihan vimmassa ja himoitessaan vääryydellä voimaa ja valtaa lähimmäisiinsä ovat käynnistäneet iankaikkiset voimat, joita he eivät ymmärrä eivätkä pysty hallitsemaan. Hyväksi näkemänään aikana Jumala langettaa tuomion heidän päällensä.” (Heber J. Grant, J. Reuben Clark jr. ja David O. McKay, julkaisussa Conference Report, huhtikuu 1942, s. 95–96.)

Pahoran olisi voinut päättää loukkaantua Moronin lähettämistä kirjeistä, mutta hän ei tehnyt niin. Vanhin David A. Bednar kahdentoista apostolin koorumista on kuvannut sitä, kuinka mekin voimme Pahoranin tavoin päättää olla loukkaantumatta:

”Kun me uskomme tai sanomme, että meitä on loukattu, me yleensä tarkoitamme, että meitä on kohdeltu väärin, töykeästi, yliolkaisesti tai halveksivasti. Ja varmaa on, että kanssakäymisissämme muiden ihmisten kanssa tosiaan ilmenee kömpelyyttä, kiusallisia tilanteita, häikäilemättömyyttä ja pikkumaisuutta, joiden vuoksi voisimme loukkaantua. Viime kädessä toisen ihmisen on kuitenkin mahdotonta loukata teitä tai minua. Itse asiassa se, että uskoo toisen henkilön loukanneen, on pohjimmiltaan väärä luulo. Loukkaantuminen on valinta, jonka me teemme. Se ei ole tila, jonka joku tai jokin muu saa tai pakottaa meissä aikaan. – –

Jeesuksen Kristuksen sovituksen vahvistavan voiman avulla teitä ja minua voidaan siunata niin, että vältämme ja voitamme loukkaantumisen. ’Ne, jotka rakastavat sinun lakiasi, elävät rauhassa, mikään ei [loukkaa] heitä’ (Ps. 119:165, ks. englanninkielinen kuningas Jaakon raamatunkäännös). – –

Kuten vanhin Neal A. Maxwell on kuvannut, kirkko ei ole ’hyvin varustettu lepokoti niitä varten, jotka jo ovat täydellisiä’ (’Petetty veli’, Valkeus, lokakuu 1982, s. 75). Pikemminkin kirkko on oppimislaboratorio ja työpaja, jossa me saamme kokemusta harjoitellessamme toisillamme jatkuvassa prosessissa pyhien täydelliseksi tekemiseksi.

Vanhin Maxwell selitti myös oivaltavasti, että tässä myöhempien aikojen oppimislaboratoriossa, joka tunnetaan palautettuna kirkkona, jäsenet muodostavat sen ’kliinisen aineiston’ (ks. ’Jesus the Perfect Mentor’, Ensign, helmikuu 2001, s. 13), joka on kasvun ja kehityksen edellytys. – –

Te ja minä emme voi kontrolloida muiden ihmisten aikomuksia tai käytöstä. Me päätämme kuitenkin siitä, kuinka me toimimme. Muistakaa, että te ja minä olemme toimijoita, joille on annettu tahdonvapaus, ja me voimme päättää olla loukkaantumatta.” (Ks. ”Mikään ei loukkaa heitä”, Liahona, marraskuu 2006, s. 89–90, 91.)

Presidentti Ezra Taft Benson jätti tuskin mitään sijaa epäilyksille siitä, koskevatko nämä varoitukset meitä. Hän julisti: ”Kaikki ei ole hyvin Siionissa. Meidän täytyy Moronin neuvon mukaisesti puhdistaa astia ensin sisältä (ks. Alma 60:23) eli alkaa itsestämme, sitten perheestämme ja sitten kirkosta.” (”Astian puhdistaminen sisältä”, Valkeus, 1986, konferenssiraportti 156. vuosikonferenssista, s. 3.)

Vanhin Neal A. Maxwell on selittänyt, kuinka erimielisyyttä voi esiintyä uskollistenkin jäsenten kesken: ”Täydellisessä kirkossa, joka on täynnä epätäydellisiä ihmisiä, tulee varmasti toisinaan väärinkäsityksiä. Eräs merkille pantava esimerkki on muinaisen Israelin keskuudesta Amerikan mantereelta. Moroni kirjoitti Pahoranille kahdesti valittaen laiminlyönneistä, koska kipeästi kaivattuja vahvistuksia ei ollut saapunut. Moroni käytti tylyä kieltä syyttäen maan hallitsijaa Pahorania siitä, että tämä istui valtaistuimellaan ’ajatuksettoman tylsyyden tilassa’ (Alma 60:7). Pahoran vastasi pian hyvin isänmaallisesti selittäen, miksi hän ei pystynyt tekemään sitä, mitä Moroni halusi. Vaikka Pahorania oli arvosteltu ankarasti, hän ei ollut vihainen. Hän jopa ylisti Moronia tämän sydämen suuruudesta (ks. Alma 61:9). Kun ottaa huomioon opetuslasten kiihkeän, molemminpuolisen omistautumisen, niin keskustelut siitä, kuinka parhaiten viedä Herran työtä eteenpäin, tuottavat varmasti ajoittain taktisia erimielisyyksiä. Aivan kuten tässä välikohtauksessa, toisinaan esitetään nuhteluja, jotka osoittautuvat myöhemmin aiheettomiksi.” (All These Things Shall Give Thee Experience, 1979, s. 119.)

Vanhin Dallin H. Oaks on selittänyt, että me valitsemme, kuinka vastoinkäymiset vaikuttavat meihin:

”Varmastikaan nämä suuret vastoinkäymiset eivät ole vailla iankaikkista tarkoitusta tai vaikutusta. Ne voivat kääntää meidän sydämemme kohti Jumalaa. – – Silloinkin kun vastoinkäymiset aiheuttavat koettelemuksia kuolevaisuudessa, ne voivat olla keinona ihmisten johtamiseksi iankaikkisten siunauksien luo.

Luonnonmullistusten ja sotien kaltaiset laajamittaiset vastoinkäymiset näyttävät kuuluvan olennaisena osana kuolevaisuuden kokemukseen. Emme pysty täysin estämään niitä, mutta pystymme päättämään, kuinka suhtaudumme niihin. Esimerkiksi sodan ja sotapalveluksen vastoinkäymiset, jotka joissakuissa ovat aiheuttaneet hengellisen tuhon, ovat toisissa synnyttäneet hengellisen heräämisen. Mormonin kirja kuvaa tätä vastakohtaa:

’Mutta katso, nefiläisten ja lamanilaisten välisen sodan tavattoman suuren pituuden tähden monista oli tullut paatuneita, sodan tavattoman suuren pituuden tähden; ja monet olivat pehmenneet ahdinkojensa tähden, niin että he nöyrtyivät Jumalan edessä aina nöyryyden syvyyteen asti’ (Alma 62:41).

Joitakin vuosia sitten luin samanlaisesta vastakohtaisuudesta, kun tuhoisa hurrikaani oli Floridassa hävittänyt tuhansia koteja. Uutisselostuksessa siteerattiin kahta eri henkilöä, jotka olivat kärsineet saman murhenäytelmän ja saaneet saman siunauksen: kummankin koti oli tuhoutunut täysin, mutta kummankin perheenjäsenet olivat säästyneet kuolemalta tai loukkaantumiselta. Toinen sanoi, että tämä murhenäytelmä oli tuhonnut hänen uskonsa. Kuinka Jumala saattoi sallia tämän tapahtuvan, hän kysyi. Toinen sanoi, että kokemus oli vahvistanut hänen uskoaan. Jumala oli ollut hänelle hyvä, hän sanoi. Vaikka perheen koti ja omaisuus oli mennyttä, heidän henkensä oli säästynyt ja he saattoivat rakentaa kotinsa uudelleen. Toiselle lasi oli puoliksi tyhjä. Toiselle lasi oli puoliksi täysi. Moraalisen tahdonvapauden lahja antaa kullekin meistä mahdollisuuden valita, kuinka toimimme kärsiessämme vastoinkäymisistä.” (”Adversity”, Ensign, heinäkuu 1998, s. 7–8.)

”Presidentti [Spencer W.] Kimball huomautti [eräälle] pyhien ryhmälle Etelämerellä: ’Presidentti Joseph F. Smith, kirkon presidentti, on ilmoittanut: ”Te veljet ja sisaret Uudessa-Seelannissa, haluan teidän tietävän, että te olette lähtöisin Hagotin kansasta.” Uuden-Seelannin pyhille asia oli sillä selvä. Herran profeetta oli puhunut. – – On perusteltua päätellä, että Hagot ja hänen toverinsa olivat saarilla arviolta yhdeksäntoista vuosisataa – suunnilleen 55 eKr. – 1854 – ennen kuin evankeliumi alkoi saavuttaa heidät. Heiltä olivat kadonneet kaikki selkeät ja kallisarvoiset asiat, jotka Vapahtaja oli tuonut maan päälle, sillä he olivat todennäköisesti saarilla, kun Kristus syntyi Jerusalemissa.’ (Konferenssiraportti Temple View’n aluekonferenssista, helmikuu 1976, s. 3.)” (Joseph Fielding McConkie ja Robert L. Millet, Doctrinal Commentary on the Book of Mormon, 4 osaa, 1987–1991, osa 3, s. 329.)

Kuva

Hagotin laiva

Minerva K. Teichert, BYU:n taidemuseon luvalla

Presidentti David O. McKay (1873–1970) on vahvistanut, mitä tapahtui joillekin Hagotin kansasta, antaessaan seuraavan julistuksen Uuden-Seelannin temppelin vihkirukouksessa: ”Me lausumme kiitollisuutemme siitä, että Sinä opastit isä Lehin jälkeläisiä näille hedelmällisille saarille ja olet antanut heidän menestyä” (”Dedicatory Prayer Delivered by Pres. David O. McKay at New Zealand Temple”, Church News, 10. toukokuuta 1958, s. 2).