Alma 30–31

Vanhin Gerald N. Lund, joka kuului aiemmin seitsemänkymmenen koorumiin, on selittänyt, että Korihorilla on monia nykypäivän vastineita:

”Nykyään maailma on täynnään filosofioita, jotka vastaavat Korihorin opettamia periaatteita. Luemme niitä kirjoista, näemme niitä puolustettavan elokuvissa ja televisiossa ja kuulemme niitä opetettavan kouluissa ja toisinaan kirkoissa meidän aikanamme. – –

Näemme selkeitä todisteita siitä, että Mormon sai innoitusta antaessaan meille täydellisen kuvauksen Korihorista ja hänen opetuksistaan. Korihorin opetukset ovat vanhaa oppia, ja kuitenkin ne ovat yhtä uuden-aikaisia ideoita kuin nykypäivän nopeat painokoneet ja satelliittiantennit.” (”Countering Korihor’s Philosophy”, Ensign, heinäkuu 1992, s. 20.)

Pyhien kirjoitusten oppaassa sanotaan, että antikristus on ”kuka tai mikä tahansa, joka vääristelee evankeliumin tosi pelastussuunnitelmaa ja vastustaa Kristusta avoimesti tai salaa. – – Suuri antikristus on Lusifer, mutta hänellä on monia apulaisia, sekä henkiolentoja että kuolevaisia.” (Hakusana ”Antikristus”, s. 13.)

Vanhin Bruce R. McConkie (1915–1985) kahdentoista apostolin koorumista on opettanut edelleen: ”Antikristus on Kristuksen vastustaja. Hän vastustaa tosi evankeliumia, tosi kirkkoa ja tosi pelastussuunnitelmaa (ks. 1. Joh. 2:19; 4:4–6). Hän tarjoaa pelastusta ihmisille muilla ehdoin kuin niillä, jotka Kristus on asettanut. Serem (ks. MK Jaak. 7:1–23), Nehor (ks. Alma 1:2–16) ja Korihor (ks. Alma 30:6–60) olivat antikristuksia, jotka levittivät harhakuvitelmiaan nefiläisten keskuuteen.” (Mormon Doctrine, 2. laitos, 1966, s. 39–40.)

Jos kerran ei ”ollut mitään lakia ihmisen uskoa vastaan”, jotkut saattaisivat kysyä, miksi Korihor vangittiin. Kuningas Moosia oli antanut julistuksen, jossa sanottiin, että nefiläisten lain mukaan ”kukaan epäuskoinen [ei] saanut vainota ketään niistä, jotka kuuluivat Jumalan kirkkoon” (Moosia 27:2).

Epäilemättä Korihorilla oli oikeus uskonkäsityksiinsä, mutta kun hän pyrki tuhoamaan kirkkoa, hän rikkoi kuningas Moosian julistusta. On mielenkiintoista huomata, että Sarahemlassa monet hyväksyivät Korihorin ja hänen opetuksensa, kun taas Ammonin kansa, joka oli elänyt suurimman osan elämästään noudattaen Korihorin kaltaisia uskonkäsityksiä, ajoi hänet pois maasta (ks. Alma 30:21; ks. myös jakeet 18–20). He ymmärsivät Korihorin opetusten vaarallisuuden.

Kuva

Korihor

Scott Snow, © 1982 IRI

Eräs evankeliumin tuntija on selittänyt, kuinka tiiviissä linjassa Korihorin filosofia on monien nykyajan filosofioiden kanssa: ”Korihor vaati tiukan rationaalista ja tieteellistä suhtautumista kaikkiin ongelmiin, kaiken muun ollessa ’hullun mielen vaikutusta’ (Alma 30:13–16). Hän kampanjoi niiden muinaisten perimätietojen ja alkukantaisten taikauskomusten tyranniaa vastaan, jotka saivat ihmiset uskomaan asioihin, ’jotka eivät ole totta’ (Alma 30:16), vaatien vapautusta heidän isiensä typeristä perimätiedoista (ks. Alma 30:31). Hän vaati uutta moraalia ja luopumista vanhoista estoista (ks. Alma 30:17–18, 25). Hän vaati taloudellista vapautumista pappien harjoittamasta riistosta (ks. Alma 30:27) ja sitä, että kaikki olisivat vapaita käyttämään sitä, mikä on heidän omaansa (ks. Alma 30:28). Hän saarnasi tiukan asiallista naturalismia: ’Kun ihminen oli kuollut, se oli hänen loppunsa’ (Alma 30:18) ja siitä seuraavaa ankaraa materialismia: ’Jokaisen ihmisen kävi tässä elämässä sen mukaisesti, kuinka kukin luotu menetteli’ (Alma 30:17). Tästä seurasi selkeä välinpitämättömyyden filosofia: ’Sen tähden jokainen menestyi kykyjensä mukaisesti ja – – jokainen voitti voimiensa mukaisesti’, ja oikea ja väärä määriteltiin vain luonnon onnistumista ja epäonnistumista koskevan ankaran normin mukaan: ’Eikä mikään, mitä ihminen teki, ollut rikos’ (Alma 30:17). Kyse oli vahvimman säilymisen opista, jota sovellettiin ihmisen käyttäytymiseen. Vanhan moraalin ja tunneperäisten estojen poistaminen oli hyvä uutinen monille ihmisille ’saaden heidät nostamaan päänsä jumalattomuudessaan, niin, johdattaen monia – – harjoittamaan haureutta’ (Alma 30:18). Vapautumisen ajatuksensa ohella Korihorissa kehittyi kiihkeä palo ja suvaitsemattomuus kaikkea vastustusta kohtaan, mikä on ollut todella luonteenomaista hänen ajatussuunnalleen nykypäivinä: kaikkien vastustajien sanotaan olevan mielettömiä (ks. Alma 30:13–14) ja typeriä (ks. Alma 30:31) sekä osoitusta hullun ja häiriintyneen mielen vaikutuksesta (ks. Alma 30:16). Ja kun Almalle vapaa yhteiskunta oli sellainen, jossa jokainen sai ajatella ja sanoa, mitä tahansa hän halusikin (ks. Alma 30:7–12), niin Korihorille ainoa vapaa yhteiskunta oli sellainen, jossa jokainen ajatteli täsmälleen niin kuin hän ajatteli (ks. Alma 30:24).” (Hugh W. Nibley, Since Cumorah, 1988, s. 379–380.)

Korihorin opetus siitä, että ”te ette voi tietää asioista, joita ette näe”, on ajattelutapa, jonka mukaan kaikki ajatukset ja tieto on kokemusperäistä ja testattavissa ja että voimme tietää vain sitä, mitä koemme aistiemme välityksellä: näkemällä, haistamalla, koskemalla, kuulemalla tai maistamalla. Koska hengelliset kokemukset, joihin liittyy Jumalalta saatua ilmoitusta, välittyvät harvoin näkö-, haju-, tunto-, kuulo- tai makuaistien kautta, niin ne, jotka pitäytyvät Korihorin ajattelutavassa, pitävät hengellisiä kokemuksia merkityksettöminä.

Presidentti Boyd K. Packer, kahdentoista apostolin koorumin presidentti, on kertonut erään kokemuksen, joka hänellä oli ja joka havainnollistaa sitä seikkaa, etteivät ihmisen viisi aistia ole yleensä mukana hengellisissä asioissa:

”Kerron teille eräästä kokemuksesta, joka minulla oli ennen kuin olin johtava auktoriteetti ja joka vaikutti minuun syvästi. Istuin lentokoneessa erään ateistiksi tunnustautuvan miehen vieressä, joka vakuutti niin kiivaasti sitä, ettei uskonut Jumalaan, että lausuin hänelle todistukseni. ’Olette väärässä’, sanoin. ’Jumala on olemassa. Minä tiedän, että Hän elää!’

Mies väitti vastaan: ’Ette te tiedä. Kukaan ei tiedä sitä! Sitä ei voi tietää!’ Kun en antanut periksi, tämä ateisti, joka oli asianajaja, esitti kysymyksen, joka on ehkä perimmäisin, mitä todistuksesta voidaan esittää. ’Hyvä on’, hän sanoi pilkallisesti ja alentuvasti, ’sanotte tietävänne. Kertokaapa minulle, kuinka te tiedätte.’

Vaikka olin suorittanut korkeamman asteen akateemisia tutkintoja, niin kun yritin vastata, en osannut ilmaista ajatuksiani.

Toisinaan te nuoret lähetyssaarnaajat, kun olette nuoria, nolostutte, kun kyynikot ja epäilijät kohtelevat teitä halveksuen, koska teillä ei ole valmiita vastauksia kaikkeen. Sellaisen pilkanteon edessä jotkut kääntyvät pois häpeissään. (Muistatteko rautakaiteen, avaran rakennuksen ja pilkkaamisen? Ks. 1. Nefi 8:28.)

Kun käytin sanoja Henki ja todistus, ateisti vastasi: ’En tiedä, mistä puhutte.’ Sanat rukous, erottamisen kyky ja usko olivat hänelle yhtä lailla merkityksettömiä. ’Huomaattehan’, mies sanoi, ’ette te oikeastaan tiedä. Jos tietäisitte, niin te osaisitte kertoa minulle, kuinka te tiedätte.’

Minusta taisi tuntua, että olin lausunut hänelle todistukseni harkitsemattomasti, enkä tiennyt, mitä tehdä. Silloin tuli se kokemus! Mieleeni tuli jotakin. Tässä yhteydessä mainitsen profeetta Joseph Smithin lausuman: ’Ihminen voi hyötyä siitä, että huomaa ilmoituksen Hengen ensimmäiset kuiskaukset. Kun esimerkiksi tunnet puhtaan älyn virtaavan itseesi, se voi suoda sinulle äkillisiä oivalluksia. – – Näin oppimalla tuntemaan Jumalan Hengen ja ymmärtämällä sitä voit kasvaa ilmoituksen periaatteessa, kunnes tulet täydelliseksi Kristuksessa Jeesuksessa.’ (Kirkon presidenttien opetuksia: Joseph Smith, 2007, s. 136.)

Sellainen ajatus tuli mieleeni, ja sanoin ateistille: ’Haluaisin kysyä teiltä, tiedättekö te, miltä suola maistuu.’

’Totta kai tiedän’, hän vastasi.

’Milloin olette viimeksi maistanut suolaa?’

’Minä söin juuri päivällisen lentokoneessa.’

’Te vain luulette tietävänne, miltä suola maistuu’, minä sanoin.

Hän vakuutti: ’Minä tiedän, miltä suola maistuu, yhtä hyvin kuin tiedän mitä tahansa.’

’Jos antaisin teille kupillisen suolaa ja kupillisen sokeria ja saisitte maistaa niitä molempia, niin osaisitteko erottaa suolan sokerista?’

’Tuo alkaa olla lapsellista’, hän vastasi. ’Tietenkin pystyisin erottamaan ne toisistaan. Tiedän, miltä suola maistuu. Sehän on jokapäiväinen kokemus – tiedän sen yhtä hyvin kuin tiedän mitä tahansa.’

’Oletetaan sitten’, sanoin, ’että minä en ole koskaan maistanut suolaa. Selittäkääpä minulle, miltä se maistuu.’

Mietittyään jonkin aikaa hän sanoi: ’Niin, tuota noin, se ei ole makeaa eikä se ole hapanta.’

’Olette kertonut minulle, mitä se ei ole – ette sitä, mitä se on.’

Monien yritysten jälkeenkään hän ei tietenkään pystynyt siihen. Hän ei pystynyt selittämään pelkillä sanoilla niinkään tavanomaista kokemusta kuin suolan maistamista. Todistin hänelle uudelleen ja sanoin: ’Minä tiedän, että Jumala on olemassa. Piditte pilkkananne sitä todistusta ja sanoitte, että jos tietäisin, pystyisin kertomaan teille tarkoin, kuinka sen tiedän. Ystäväni, hengellisessä mielessä olen maistanut suolaa. En pysty sanoin ilmaisemaan teille sitä, kuinka tämä tieto on tullut, sen enempää kuin tekään pystytte kertomaan minulle, miltä suola maistuu. Sanon teille kuitenkin jälleen: Jumala on olemassa! Hän todellakin elää! Älkääkä yrittäkö väittää minulle, etten tiedä, vain sen vuoksi, ettette itse tiedä, sillä minä tiedän!’

Erotessamme kuulin hänen mutisevan: ’En tarvitse tuekseni teidän uskontoanne! En tarvitse sitä.’

Tuon kokemuksen jälkeen en ole koskaan ollut vaivautunut tai häpeissäni siitä, etten ole pystynyt pelkin sanoin selittämään kaikkea, mitä tiedän hengellisesti.” (Ks. ”Herran lamppu”, Valkeus, joulukuu 1988, s. 33–34.)

Riippumatta siitä, mitä jotkut maailmassa uskovat, evankeliumi opettaa, ettei ole olemassa mitään sellaista kuin suhteellinen arvojärjestelmä. Jotkin kulttuurit tuntuvat sallivan tai jopa edistävän tällaista arvoista vapaata asennetta elämään suosien hienovaraisia epärehellisyyden muotoja hallinnossa, liike-elämässä ja henkilökohtaisissa suhteissa. Mormonin kirja kuitenkin opettaa meille, että on olemassa oikea ja väärä, ja se antaa meille keinon, jonka mukaan arvostella (ks. Moroni 7:16–17).

Korihorin ajattelutapa, jonka mukaan ihminen ”menestyi kykyjensä mukaisesti – ja että jokainen voitti voimiensa mukaisesti”, poistaa elämästämme Jumalan tarpeellisuuden. Hänen ajattelutapansa, jonka mukaan ”mikään, mitä ihminen teki, [ei] ollut rikos”, loisi ihmisessä itsekeskeisen ja suhteellisen arvojärjestelmän.

Vanhin Neal A. Maxwell (1926–2004) kahdentoista apostolin koorumista on tuonut ilmi Korihorin opetusten itsekkyyden:

”Jotkut itsekkäät uskovat virheellisesti, että ei ole olemassa jumalallista lakia, että ei ole olemassa syntiä (ks. 2. Nefi 2:13). Tilannekohtainen etiikka tulee siten itsekkäille kuin tilauksesta. Ihminen voi siis itsensä hallinnassa päästää neroutensa ja voimansa valloilleen, koska mikään ei ole todella rikos (ks. Alma 30:17).

Yllätyksetöntä on sekin, että itsekkyys johtaa hirvittäviin havainnoimis- ja käyttäytymisvirheisiin. Esimerkiksi vallanhimonsa turmelema Kain sanoi surmattuaan Abelin: ’Minä olen vapaa’ (Moos. 5:33; ks. myös Moos. 6:15).

Eräs vakavan itsekkyyden pahimpia seurauksia onkin suhteellisuudentajun perusteellinen katoaminen, ikään kuin siivilöisi hyttysiä ja nielaisisi kameleita (ks. Matt. 23:24). Tänä päivänä on esimerkiksi niitä, jotka siivilöivät erilaisia hyttysiä, mutta nielaisevat myöhäisessä vaiheessa tehtyjen aborttien käytännön. Eipä siis ihme, että itsekkyys muuttaa papukeiton juhla-ateriaksi ja saa kolmekymmentä hopearahaa näyttämään aarteelta.” (Ks. ”Tehkää parannus itsekkyydestä”, Liahona, heinäkuu 1999, s. 27.)

Ylipappi Giddona kohtasi Korihorin ja kysyi tältä, miksi tämä puhui profeettoja vastaan ja Jeesuksen Kristuksen todenmukaisuutta vastaan. Korihor kiersi kysymyksen ja pani toimeen sanallisen hyökkäyksen uskovia ja heidän johtajiaan vastaan. Hän yritti saada kirkollisten johtajien seuraamisen näyttämään typerältä. Presidentti Henry B. Eyring ensimmäisestä presidenttikunnasta on opettanut päinvastaista:

”Korihor väitti, kuten ihmiset ovat erheellisesti väittäneet aikojen alusta asti, että Jumalan palvelijoiden neuvon noudattaminen merkitsisi luopumista Jumalan antamista yksilön oikeuksista. Mutta väite on väärä, koska se vääristelee todellisuutta. Kun me hylkäämme Jumalalta tulevat neuvot, me emme ole riippumattomia ulkopuolisesta vaikutuksesta. Valitsemme vain toisen vaikutuksen. Hylkäämme turvan, jonka voimme saada täydellisesti rakastavalta, kaikkivoivalta, kaikkitietävältä taivaalliselta Isältä, jonka ainoana tarkoituksena, kuten Hänen rakkaalla Pojallaankin, on suoda meille iankaikkinen elämä, antaa meille kaikki, mitä Hänellä on, ja tuoda meidät perheinä takaisin kotiin Hänen rakastavaan syliinsä. Kun me hylkäämme Hänen neuvonsa, me valitsemme toisen voiman vaikutuksen, voiman, jonka tarkoituksena on tehdä meistä kurjia ja jonka vaikuttimena on viha. Meillä on Jumalan lahjana tahdonvapaus. Se ei tarkoita pysymistä vaikutuksista vapaana, vaan se on luovuttamaton oikeus antautua sen voiman vaikutukseen, kumman valitsemme.

Toinen erhe on sellainen käsitys, että se, otammeko vastaan profeettojen neuvot vai emme, on vain päätös joko ottaa vastaan hyvät neuvot ja saada niistä koituva hyöty tai jäädä siihen, missä olemme. Päätös olla noudattamatta profeettojen neuvoja kuitenkin muuttaa koko sen perustan, jolla seisomme. Siitä tulee vaarallisempi. Profeettojen neuvojen noudattamatta jättäminen heikentää kykyämme noudattaa innoitettuja neuvoja tulevaisuudessa. Paras hetki päättää auttaa Nooaa arkin rakentamisessa oli ensimmäinen kerta, jolloin hän pyysi sitä. Jokainen kerta, jolloin hän pyysi sitä sen jälkeen, jokainen kieltäytyminen, olisi heikentänyt herkkyyttä Hengen vaikutukselle. Ja niin hänen jokainen pyyntönsä olisi vaikuttanut entistä mielettömämmältä, kunnes alkoi sataa. Ja silloin oli liian myöhäistä.” (Ks. ”Turvalliset neuvot”, Valkeus, heinäkuu 1997, s. 24.)

Kuva

Perhe tarkastelemassa kuvia Joseph Smithistä ja presidentti Hinckleystä

© 2000 Steve Bunderson

Erästä tavallista taktiikkaa, jota käyttävät ne, jotka pyrkivät tuhoamaan uskon, sanotaan ”olkinukke”-argumentoinniksi. Siinä totuudesta esitetään irvikuva – olkinukke – ja sitten hyökätään sitä vastaan, jotta saataisiin muut vakuuttuneiksi siitä, että oikea kuva eli käsitys on väärä. Yksinkertainen esimerkki tästä on lapsi, joka syyttää vanhempia siitä, etteivät nämä halua, että hänellä on mitään hauskaa, kun nämä eivät anna hänen leikkiä ennen kuin hän on tehnyt tehtävänsä. Tämä on virheellistä järkeilyä, mutta sitä käytetään usein muiden harhauttamiseksi.

Toisinaan muut väittävät, että myöhempien aikojen pyhät uskovat johonkin, mihin me emme usko. He väittävät, että kyseinen väärä uskonkäsitys on virheellinen, ja sitten osoittavat sen olevan virheellinen. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mihin me todella uskomme, vaan se on yritys saada tilanne näyttämään siltä, että olemme väärässä. Korihor teki niin Giddonalle: ”Tätä argumentointia kutsutaan nimellä olkinukke. Eli Korihor esitti Giddonan sanomaksi sellaista, mihin Giddona ei uskonut – ajatusta siitä, että lapset perivät syyllisyyden Aadamin rikkomuksen kautta. Korihor tiesi, ettei hän pystyisi taistelemaan totuutta vastaan reilusti ja selviytymään voittajaksi. Niinpä hän pani Giddonan nimiin väärää oppia – olkinuken, jolle hän voisi antaa kunnon sanallisen selkäsaunan.” (Joseph Fielding McConkie ja Robert L. Millet, Sustaining and Defending the Faith, 1985, s. 90.)

Profeetta Joseph Smith (1805–1844) on opettanut, että meidän tulee välttää kiistelyä: ”Vanhinten tulee olla äärimmäisen varovaisia, etteivät tarpeettomasti kuohuttaisi ihmisten tunteita ja saattaisi heitä levottomiksi. Muistakaa, että teidän tehtävänne on saarnata evankeliumia kaikessa nöyryydessä ja sävyisyydessä sekä kehottaa syntisiä tekemään parannus ja tulemaan Kristuksen tykö. Karttakaa riitoja ja turhia kiistoja ihmisten kanssa, joilla on turmeltunut mieli ja jotka eivät halaja tietää totuutta. Muistakaa, että ’tämä on varoituksen päivä eikä monien sanojen päivä’. Elleivät he ota vastaan teidän sanojanne yhdessä paikassa, paetkaa toiseen, mutta muistakaa olla syytämättä moitteita tai vuodattamatta katkeria sanoja. Jos te teette velvollisuutenne, teidän laitanne on aivan yhtä hyvin, kuin jos kaikki ihmiset ottaisivat vastaan evankeliumin.” (Profeetta Joseph Smithin opetuksia, toim. Joseph Fielding Smith, 1985, s. 44.)

Vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista on selostanut yhden keinon, kuinka voi suhtautua antikristukseen:

”Korihor pilkkasi mielettömiä ja typeriä perimätietoja, jotka liittyivät uskoon Kristukseen, joka tulisi.

Korihorin perustelut kuulostavat nykypäivän lukijasta hyvin ajankohtaisilta, mutta Alma käytti vastauksena ajatonta ja viime kädessä kiistatonta asetta – henkilökohtaisen todistuksen voimaa. Vihaisena siitä, että Korihor ja hänen kaltaisensa pohjimmiltaan vastustivat onnea, Alma kysyi: ’Miksi sinä opetat tälle kansalle, ettei mitään Kristusta tule, keskeyttäen sen riemuitsemisen?’ [Alma 30:22.] ’Minä tiedän, että on olemassa Jumala.’” (Christ and the New Covenant, 1997, s. 121.)

Vanhin Gerald N. Lund on selittänyt, kuinka mahdotonta on todistaa, ettei ole olemassa Jumalaa:

”Kun Korihorilta kysytään, hän kieltää jyrkästi uskovansa, että olisi olemassa Jumala. Silloin Alma kysyy: ’Mitä todisteita sinulla on siitä, ettei ole olemassa Jumalaa tai ettei Kristusta tule? Minä sanon sinulle, ettei sinulla ole mitään muuta kuin oma sanasi.’ (Alma 30:40.)

Tämä on innoitettu oivallus Alman puolelta. Korihor ei ole johdonmukainen omassa ajattelussaan. Jos me tosiaan voimme tietää vain ne asiat, joista meillä on empiirisiä todisteita, silloin me emme voi opettaa, ettei ole olemassa Jumalaa, ellei meillä ole todisteita sen uskonkäsityksen puolesta. Eikä Korihorilla ollut todisteita.

Korihor ottaa huomioon vain ne todisteet, joita voidaan saada aistien avulla. Sellaisessa järjestelmässä on paljon helpompi todistaa, että on olemassa Jumala, kuin todistaa, että ei ole olemassa Jumalaa. Sen todistamiseksi, että on olemassa Jumala, tarvitsee vain nähdä, kuulla tai muuten saada kokemus Jumalasta, ja sen jälkeen Jumalan olemassaoloa ei voi osoittaa vääräksi. Mutta sen todistamiseksi, ettei ole olemassa Jumalaa, vaadittaisiin seuraavaa: Koska Jumala ei rajoitu tähän maapalloon, meidän täytyisi etsiä Häntä läpi maailmankaikkeuden. Me oletamme, että Jumala pystyy liikkumaan, joten ei riittäisi, että aloittaa maailmankaikkeuden pisteestä A ja etsii kaikkialta läpikotaisin aina pisteeseen Ö asti. Entäpä jos lähdettyämme pisteestä A Jumala siirtyykin sinne ja jää sinne koko loppuetsimisen ajaksi?

Toisin sanoen, jotta Korihor voisi sanoa, ettei ole olemassa Jumalaa, noudattaen samoja kriteerejä, jotka hän on itse esittänyt, hänen pitäisi havainnoida maailmankaikkeuden jokaista kuutiometriä samanaikaisesti. Tämä luo paradoksin: Voidakseen todistaa, ettei ole olemassa Jumalaa, Korihorin pitäisi itse olla Jumala! Sen tähden julistaessaan, ettei ole olemassa Jumalaa, hän toimii ’uskon’ pohjalta – sen saman asian pohjalta, josta hän niin pisteliäästi pilkkaa uskonnollisia johtajia!” (”Countering Korihor’s Philosophy”, Ensign, heinäkuu 1992, s. 21.)

Presidentti Gordon B. Hinckley (1910–2008) on puhunut siitä, kuinka voimallisesti Jumalan luomistyöt vahvistavat todistusta, kun hän sanoi:

”Voiko kukaan, joka on kulkenut öisen tähtitaivaan alla, voiko kukaan, joka on nähnyt kevään kosketuksen maan pinnalla, epäillä Jumalan käden osuutta luomisessa? Katsellessamme maan kauneutta voimme vain toistaa psalminkirjoittajan sanat: ’Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle.’ (Ps. 19:2–3.)

Kaikessa, mikä on kaunista maan pinnalla, näkyy Mestariluojan kädenjälki.” (Ks. ”Äläkä ole epäuskoinen”, Valkeus, huhtikuu 1990, s. 4.)

Profeetta Joseph Smith on opettanut: ”Milloin tahansa näette ihmisen tavoittelevan merkkiä, voitte olla varmat siitä, että hän on uskoton” (ks. Profeetta Joseph Smithin opetuksia, s. 155).

Myöhemmin profeetta huomautti: ”Ollessani saarnaamassa Philadelphiassa muuan kveekari vaati merkkiä. Käskin hänen olla hiljaa. Saarnan jälkeen hän jälleen pyysi merkkiä. Sanoin seurakunnalle, että mies oli uskoton, että paha ja uskoton sukupolvi tavoittelee merkkiä ja että Herra oli ilmoituksessa sanonut minulle, että jokainen, joka halusi merkkiä, oli uskoton. ’Se on totta’, huusi joku, ’sillä yllätin hänet itse teossa.’ Tämän mies jälkeenpäin tunnusti, kun hänet kastettiin.” (Ks. Profeetta Joseph Smithin opetuksia, s. 277.)

Presidentti Joseph F. Smith (1838–1918) on selittänyt edelleen, kuinka vaarallista on jättää uskomme ihmeiden varaan: ”Näyttäkää minulle myöhempien aikojen pyhiä, joiden täytyy saada ravinnokseen ihmeitä, merkkejä ja näkyjä pysyäkseen kestävinä kirkossa, niin näytän teille kirkon jäseniä, jotka eivät ole hyvämaineisia Jumalan edessä ja jotka kulkevat lipevillä poluilla” (julkaisussa Conference Report, huhtikuu 1900, s. 40).

Jotta ymmärtäisimme paremmin, mitä kaikkea pahaa valehtelemisesta seuraa, BYU:n uskontotieteen tiedekunnan entinen dekaani Robert J. Matthews on selittänyt: ”Valehtelemisen vakavuutta ei mitata ainoastaan sen vahingon tai kärsimyksen määrällä, jota se aiheuttaa petetylle. Valheella on tuhoisa vaikutus myös petoksen tekijään. Se ryöstää valehtelijalta itsekunnioituksen ja turruttaa hänen kykynsä tunnistaa ero totuuden ja erheen välillä. Kun valhe kerrotaan riittävän usein, jopa sekin, joka sitä tahallisesti levittää, saattaa alkaa uskoa siihen. Näin tapahtui Mormonin kirjassa Korihorille, antikristukselle (ks. Alma 30:52–53).” (”Älä todista valheellisesti”, Valkeus, marraskuu 1998, s. 20.)

Profeetta Joseph Smith on puhunut Korihorin kaltaisten ihmisten murhenäytelmästä: ”Mikään ei ole ihmislapsille vahingollisempaa kuin se, että he ovat väärän hengen vaikutuksen alaisina luullen, että heillä on Jumalan Henki” (Kirkon presidenttien opetuksia: Joseph Smith, s. 404).

Lihallinen mieli keskittyy mieluummin fyysiseen mielihyvään tai aineellisiin asioihin kuin Hengen asioihin. Lihallisen mielen ohjaamien ihmisten on vaikea kokea Hengen asioita. Vanhin Neal A. Maxwell on huomauttanut, että heidän tuntonsa on ”’turtunut’, lihallisen mielen miellyttämisen turruttama” (”Tehkää parannus itsekkyydestä”, Liahona, heinäkuu 1999, s. 28).

Vaikka soramilaiset tappoivatkin Korihorin, he näyttivät omaksuneen samanlaisen uskonjärjestelmän. Huomaa luvussa Alma 31 seuraavat ilmaukset, jotka kuvaavat soramilaisten uskonkäsityksiä:

Kuva

Mies palvoo epäjumalaa

Jerry Thompson, © IRI

”He olivat langenneet suuriin erheisiin” (jae 9).

He olivat hylänneet perimätiedot, jotka heidän mielestään ”heidän isänsä lapsellisuudessaan [olivat] jättäneet heille perinnöksi” (jae 16).

He eivät halunneet, että heitä eksytetään veljiensä ”mielettömien perimätietojen mukaisesti, jotka sitovat heidät uskoon Kristuksesta” (jae 17).

He kieltäytyivät uskomasta ”tuleviin asioihin, joista he eivät mitään tienneet” (jae 22).

Vanhin Jeffrey R. Holland on kommentoinut Korihorin vaikutusta soramilaisten vääriin opetuksiin:

”[Korihorin] tavalla opettaa oli väistämättä vaikutuksensa joidenkin vähempiuskoisten keskuudessa, jotka olivat jo antautuneet vääristelemään Herran teitä.

Soram ja hänen seuraajansa ovat Mormonin kirjassa mainituista luopioryhmistä yksi mieleenpainuvimpia – ensisijaisesti siksi, että he pitivät itseään niin epätavallisen vanhurskaina. – – Kerran viikossa he seisoivat Rameumptomiksi kutsutun rukoustornin huipulla ja käyttäen aina samaa rukousta he kiittivät Jumalaa siitä, että he olivat parempia kuin kaikki muut, valittu ja pyhä kansa, jonka Jumala oli valinnut pelastumaan, kun taas kaikki heidän ympärillään olivat yhtä lailla valittuja heitettäviksi helvettiin. Kaiken tämän vakuuttelun turvallisuudessa he välttyivät myös uskomasta sellaisiin mielettömiin perimätietoihin (todiste Korihorin perinnön tunkeutumisesta tänne), kuten uskomasta Vapahtajaan, sillä heille oli annettu tiedoksi, ettei mitään Kristusta tule. – –

Alma ei hukannut hetkeäkään vastustaessaan sellaista epäpyhää rukousta ja sen yhtä lailla epäpyhää teologiaa omalla rukouksellaan, jossa hän pyysi Jumalalta apua tätä itsekkään jumalattomuuden muotoa vastaan, joka sai hänet sydämessään kirjaimellisesti voimaan pahoin.” (Christ and the New Covenant, s. 121–122.)

Jumalan sanan voima selittyy osittain sillä seikalla, että siihen liittyy Hengen todistus. Herra on sanonut, että kun Hänen sanansa välittyvät Hänen Henkensä kautta, ne ovat Hänen äänensä (ks. OL 18:34–36). Alma harkitsi turvautumista sanan saarnaamiseen luopiosoramilaisille, vaikka nämä olivatkin jo kuulleet sanan ja hylänneet sen (ks. Alma 31:8–9).

Presidentti Boyd K. Packer on selittänyt yhden syyn, miksi meidän tulee opiskella valtakunnan oppeja:

”Tosi opin ymmärtäminen muuttaa asenteita ja käyttäytymistä.

Evankeliumin oppien tutkiminen parantaa käyttäytymistä nopeammin kuin käyttäytymisen tutkiminen. – – Siksi tähdennämme niin voimakkaasti evankeliumin oppien tutkimista.” (Ks. ”Pienet lapset”, Valkeus, tammikuu 1987, s. 13.)

Presidentti Spencer W. Kimball (1895–1985) on puhunut pyhien kirjoitusten voimasta, joka auttaa meitä lähestymään Jumalaa: ”Kun alan suhtautua välinpitämättömästi Jumalaan ja kun tuntuu siltä, ettei kuuntelemassa ole yhtään jumalallista korvaa eikä mikään jumalallinen ääni puhu, huomaan, että olen itse hyvin, hyvin kaukana. Jos uppoudun pyhiin kirjoituksiin, etäisyys pienenee ja hengellisyys palaa. Huomaan rakastavani syvemmin niitä, joita minun täytyy rakastaa koko sydämestäni ja mielestäni ja koko voimallani. Ja rakastaessani heitä enemmän huomaan, että minun on helpompi noudattaa heidän neuvoaan.” (”What I Hope You Will Teach My Grandchildren and All Others of the Youth of Zion”, puhe kirkon koululaitoksen opettajille, 11. heinäkuuta 1966, s. 4.)

Presidentti Ezra Taft Benson on selittänyt, kuinka pyhät kirjoitukset voivat olla voimallinen keino siunata meitä ja vastata elämän vaikeisiin kysymyksiin: ”Me näemme usein paljon vaivaa yrittäessämme lisätä aktiivisuutta vaarnassamme. Me teemme uutterasti työtä kohottaaksemme sakramenttikokousten osallistumisprosenttia. Me työskentelemme saadaksemme suuremman osan nuorista miehistämme lähtemään lähetystyöhön. Yritämme lisätä temppeliavioliittojen määrää. Kaikki tämä on kiitettävää työtä ja tärkeää valtakunnan kasvun kannalta. Mutta kun yksityiset jäsenet ja perheet uppoutuvat pyhiin kirjoituksiin säännöllisesti ja johdonmukaisesti, nämä muut toiminnan alueet hoituvat itsestään. Ihmisten todistus vahvistuu. Heidän omistautumisensa kasvaa. Perheet vahvistuvat. Henkilökohtainen ilmoitus on runsasta.” (”Sanan voima”, Valkeus, 1986, konferenssiraportti 156. vuosikonferenssista, s. 83.)

Antionumissa lähetystyötä tekevät Alma ja hänen toverinsa kohtasivat nefiläisen toisinajattelijaryhmän, joka tunnettiin soramilaisina. Mormon kirjoitti aikakirjaan, että soramilaisille oli aikaisemmin saarnattu Jumalan sanaa, mutta lisäksi hän mainitsi syyn heidän luopumukseensa: he eivät tahtoneet pitää käskyjä, he eivät enää lähestyneet Herraa päivittäin rukouksessa, he vääristelivät Herran teitä ja ne rukoukset, joita he esittivät Herralle, olivat tyhjiä ja merkityksettömiä. He eivät piitanneet perusasioista, kuten merkityksellisen rukouksen ja pyhien kirjoitusten tutkimisen päivittäisestä tavasta.

Vanhin Donald L. Staheli seitsemänkymmenen koorumista on tähdentänyt päivittäisen johdonmukaisuuden tärkeyttä evankeliumin perusasioissa:

”Hartaat päivittäiset rukoukset, joissa pyydämme anteeksiantoa ja erityistä apua ja johdatusta, ovat välttämättömiä elämässämme ja todistuksemme ravitsemisessa. Kun rukouksistamme tulee kiireisiä, itseään toistavia, ohimennen lausuttuja tai unohdamme ne kokonaan, me saatamme menettää Hengen läheisyyden, joka on erittäin tärkeä saadaksemme jatkuvaa johdatusta, jota tarvitsemme selviytyäksemme hyvin jokapäiväisen elämämme haasteista. Perherukous joka aamu ja ilta tuo lisää siunauksia ja voimaa henkilökohtaisiin rukouksiimme ja todistukseemme.

Henkilökohtainen, vilpitön syventyminen pyhiin kirjoituksiin tuo uskoa, toivoa ja ratkaisuja päivittäisiin haasteisiimme. Pyhien kirjoitusten opetusten jatkuvasta lukemisesta, pohtimisesta ja soveltamisesta elämään sekä siihen yhdistyvästä rukouksesta tulee korvaamaton osa lujan, elinvoimaisen todistuksen hankkimista ja ylläpitämistä.” (”Todistuksemme lujittaminen”, Liahona, marraskuu 2004, s. 39.)

Kohdassa Alma 30:59 osoitetaan, että soramilaiset olivat eronneet nefiläisistä Soram-nimisen miehen johdolla. Seuraavassa esitetään pääpiirteittäin, mitä tiedämme heidän luopiokäsityksistään ja -tavoistaan:

He eivät noudattaneet Mooseksen lakia (ks. Alma 31:9).

He olivat hylänneet päivittäisen rukouksen (ks. jae 10).

He vääristelivät Herran teitä (ks. jae 11).

He rakensivat synagogia tarkoituksenaan palvella Jumalaa yhtenä päivänä viikossa (ks. jae 12).

Nykyäänkin on niitä, jotka ovat langenneet samanlaisiin vääriin käytäntöihin. Ellemme huolellisesti suojaudu niiltä, mekin saatamme langeta joihinkin samoihin ansoihin: pidämme rutiinirukouksia, palvelemme Jumalaa vain viikoittain kolmituntisen kokousjakson ajan emmekä ajattele Häntä enää viikolla, rukoilemme vain tietyssä paikassa tai meistä tulee materialistisia ja ylpeitä.

Alma ymmärsi, että luopiosoramilaisten sielut olivat kallisarvoisia Jumalalle. Sen vuoksi Alma rukoili voimaa ja viisautta tuoda heidät takaisin Herran luo. Alman rukous on esimerkkinä asenteesta, jota kaikkien jäsenten ja lähetyssaarnaajien tulee kehittää. Kaikki ihmiset ovat suuriarvoisia, ja Jumalan voimalla heidät voidaan tuoda takaisin Hänen luokseen.

Palvellessaan seitsemänkymmenen koorumin jäsenenä vanhin Carlos E. Asay (1926–1999) opetti, että kaikki ihmiset ovat kallisarvoisia Jumalalle ja heidän tulisi olla sitä meillekin:

”Niiden veljiemme ja sisartemme sielut, jotka saattavat näyttää heikommilta ja vähemmän kunniallisilta, ovat kallisarvoisia. Kirkko tarvitsee heitä. Meidän tulee pyrkiä kaikin keinoin tutustumaan heihin ja auttamaan heitä saamaan itselleen Jeesuksen Kristuksen evankeliumin täydet siunaukset ja ilot. Rukoustemme tulee olla Alman rukousten kaltaisia: ’Anna meille sen tähden, oi Herra, voimaa ja viisautta, jotta voimme tuoda nämä veljemme jälleen sinun luoksesi’ (ks. Alma 31:35).

Meidän tulee muistaa, että meidän pelastuksemme punoutuu muiden pelastukseen. Meidän tulee huolehtia enemmän niistä, jotka näyttävät huolehtivan vähemmän uskostaan.” (”Nurturing the Less Active”, Ensign, lokakuu 1986, s. 15.)

Presidentti Lorenzo Snow (1814–1901) on puhunut siunauksista, jotka tulevat koettelemusten kautta:

”Puhun luullakseni muutamille, joilla on ollut huolta ja vaikeuksia sekä suuria murheita ja vainoa ja joilla on toisinaan ollut syytä ajatella, etteivät he koskaan odottaneet joutuvansa kestämään aivan niin paljon. Mutta kaikki, mitä olette kärsineet, kaikki, mitä teille on tapahtunut, minkä silloin ajattelitte olevan pahaa, teille korvataan nelinkertaisesti, ja tuolla kärsimyksellä on taipumus tehdä teistä parempia ja vahvempia ja herättää tunne, että teitä on siunattu. Kun muistelette kokemuksianne, näette silloin, että olette päässeet paljon eteenpäin ja että olette nousseet monta puolaa tikkailla kohti korotusta ja kirkkautta. – –

Puhuttiinpa meistä erikseen tai yhdessä, me olemme kärsineet, ja meidän täytyy kärsiä jälleen; ja miksi? Koska Herra vaatii sitä meidän käsistämme meidän pyhittymiseksemme.” (The Teachings of Lorenzo Snow, toim. Clyde J. Williams, 1984, s.117–118.)